Tänä aamuna - kun viikonlopun sairastanut lähti töihin ja uusi sairastelija ilmoittautui ja kun molemmista seikoista oli löytynyt useita mielipiteitä ja ne oli ilmaistu - avasin eilen aloittamaani upouutta Mma Ramotswe-kirjaa ja luin siitä yhdestä ja samasta luvusta osuvaa tekstiä.
"Kaikki antoivat toisilleen anteeksi ja aloittivat taas alusta, mikä Mma Ramotswen mielestä olisi ollut oivallinen ratkaisu moneen muuhunkin maailman ongelmaan. Meidän pitäisi antaa toisillemme anteeksi ja aloittaa alusta."
"Kiittäminen on niin helppoa. Mutta useimmat eivät viitsi nähdä edes sitä vaivaa. He eivät kiitä niitä, jotka tekevät jotakin heidän puolestaan. He vain ottavat kaiken annettuna."
"Älkää huutako toisillenne, Mma Ramotswe sanoi. Huutamisesta ei ole mitään hyötyä. Siinä vain huutajan kurkku käheytyy ja huudon kohde suuttuu. Mitään muuta ei siitä seuraa."
"Meidän täytyy muistaa, hän mietti, millaista on olla nuori ja innokas, millaista on kun on suunnitelmia, kun on unelmia. Varttuessaan sen tahtoi joskus unohtaa: varovaisuus - jopa pelko - syrjäytti toiveikkuuden ja rohkeuden. Kun on nuori, kuten Charlie oli, uskoo pystyvänsä mihin vain, ja joskus se tosiaan on totta." (Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies, Mma Ramotswe tutkii -sarjan 10. kirja)
Ilahduttavaa huomata, että sarja pysyy uskollisena tyylilleen, yksinkertaisia elämänviisauksia kätkettynä leppoisaan juoneen. Luen nautiskellen, annan verenpaineen laskeutua, sydämen sykkeen rauhoittua, rentouden hiipiä koko olemiseen. Sairaus ja kaikki elämän hankaluudet asettuvat tämän kirjan myötä kauniiseen järjestykseen lukemisen ajaksi. Suosittelen!
* * *
Tulinpa vielä parin päivän kuluttua liittämään tänne lisää lainausta samasta kirjasta. Kirjoista saa ymmärryksen, että Mma on kristitty. Yksi tarina käsittelee noituuttakin. Ja Afrikan moninaisia kristillisä kirkkoja sivutaan ymmärtäväisesti, kirjailija varmaan on valinnut tietoisesti avaran näkökulman. Tämän kirjan loppuratkaisussa on rukouksella tärkeä sija, haluan sen liittää näiden lainausteni jatkoksi.
Äkkiä, ilman hetkenkään harkintaa, hänestä (Mma Ramotswe) tuntui, että hänen täytyi lausua ruokarukous. "Sopiiko teille, että minä luen meille ruokarukouksen?" hän kysyi hiljaa.
Mma Ramotswe panoi päänsä. Lihan tuoksu oli hänen sieraimissaan ja myös perunamuusin tuoksu, sen hiukan kalkkinen, ruokaisa haju. "Me olemme kiitollisia tästä hyvästä ruoasta", hän sanoi. "Ja me olemme kiitollisia työstä, jota tässä sairaalassa tehdään, sillä se on hyvää työtä. Ja jos täällä sattuisi tapahtumaan erehdys, me muistamme, että aina on myös armon mahdollisuus. Niin kuin me olemme saaneet tuntea armon, niin me myös voimme osoittaa sitä veljillemme ja sisarillemme."
