Ei, ei ostettu uutta (käytettyä) autoa. Ei keittiöremppaa, ei luksuslomamatkaa. Tarkkaavainen lukija jo eilisestä tietää, kävin apteekissa. Ja minä kun en ole edes tajunnut että noin kalliita lääkkeitä on olemassa. Ostaminen oli kyllä auton ostoon verrattava tapahtuma, tuote tilattiin ennalta ja paperitöitä tehtiin kauan. Ja niille jotka jotain tietävät opettajan tilinauhasta, mutta eivät Kelan toiminnasta, rauhoittava tieto: minä maksoin vain omavastuun, himpun alle 700e kuitenkin. Mutta nyt koko loppuvuoden kustantaa yhteiskunta. Ensimmäiset lääkepakkaukset sain sairaalasta mukaan, joten nyt vasta koin tämän. On sitä verojakin makseltu tähän mennessä.
Eilen sitten itsekin paneuduin paperitöihin. Keräsin nämä omat kertyneet paperit omaan kansioon lojumasta kaikista epämääräisistä läjistä. Kelan kanssa on asioitava jatkuvasti. Onneksi minulla on mies, jonka kanssa voi nämä kela-kiemurat käydä läpi ja joka voi käydä viemässä ja hakemassa papereita. Miten ihmeessä ne jaksavat hoitaa asiansa, jotka sairastavat yksin? Minulla väsymys tuntuu niin, että esim. päässälaskutaito häviää enkä oikein hahmota asiapaperien sisältöä. Ja sitten alkaa harmittaa kun ei osaa asioitaan hoitaa aikuisen lailla. Ja sitten muistaa sen pääharmituksen, eikä siitä enää ole itkukaan kaukana.
Löysin myös lasten kaikkia kertyneitä papereita ja tarmokkaasti aloitin heillekin omat terveyskansiot. On sitä kaikenlaista koettu pienten lasten kanssa. Kukaan ei vain silloin antanut näin selkeitä hoito-ohjeita lasten sairastamisen suhteen kuin nyt on tässä omassa tilassani. Tämä kansioiden teko nyt ei oikein varsinaista lakkiaissiivousta kyllä edistä, mielen siivousta enemmän. Toisaalta hämmästyn siitä, miten noin pienestä työstä ja fyysisen ponnistuksen vähäisyydestä voi väsähtää. Yhtäkkiä olin niin poikki, etten jaksanut liikahtaakaan. Mies keitti puuroa niin jaksoin mennä nukkumaan.