Migreeni vei lauantain kirjoituksen ja Pekka Simojoki eilisen! Saan migreenikohtauksia vain 1-2 vuodessa, joten kovin suuri vaiva ei ole kyseessä. Migreenilläni on myös klassinen aura: näkökenttääni ilmestyy häiriöitä, jotka menevät ohi parissakymmenessä minuutissa. Optimaalisinta olisi saada sen jälkeen ennen päänsäryn alkamista migreenilääke tai kunnon särkylääketujaus. Burana 600 yhdistettynä parasetamoliin toimi lauantaina optimaalisesti. Säästyin siltä terävimmältä kivulta. Lueskelin ja vastailin jopa täällä viestejä hetken. Ja sunnuntaiaamuna se oli muisto vain.
Eilen sitten seurakuntakeskuksessa oli tämä gospelkonkarin vierailu, siellä hän mainosti menevänsä Riihimäelle illaksi pitämään Little Ligth -iltaa. Kun vieruskaverini huokasi, että sinne olisi kiva päästä, sovimme lähtevämme yhdessä. Olin jo saanut toisilta ystäviltä kutsun edellisenä päivänä, mutta ajattelin etten jaksa enkä luvannut. Kun nyt kyyti järjestyi niin oli helppo lähteä. Päivällä juttelin Pekan kanssa ja sain lähetettyä terveisiä hänen äidilleen, jonka luokassa tein erityisluokanopettajaharjoitteluani aikoinaan. Äiti ja poika ovat tehneet yhdessä kirjankin, runoja ja akvarelleja. Arvaatkaapa kumpi teki mitä! Ja kenellä se kirja nyt on?
Pekka kertoi Afrikasta ja varsinkin kirkon toiminnasta. Suomalaiset menevät seurakunnan tilaisuuksiin olemaan yhdessä, mutta jokainen yksin. Afrikassa on toisin, ja jotain siitä hän on onnistunut tuomaan mukanaan tänne meidän yksikseen viihtyvien joukkoon. Jotain samanlaista mukaanottoa olen muuten kokenut Japanin pienten seurakuntien jumalanpalveluksissa tai vieraillessani Geneven kansaivälisen seurakunnassa. Eilenkin yhtäkkiä koko yleisö lauloi kolmessa äänessä kertosäettä, seisaaltaan ja jopa pientä liikehdintää oli havaittavissa, muutakin kuin käsien yhteen hakkaamista. Siinä laulussa oli kokemus yhdessäolosta, tekemisestä ja kokemisesta. Little Light -ilta olikin sitten hyvä jatkumo tälle. Kirkkoon tulija sai kupposen kuumaa mukaansa ja tarjoilua kehotettiin käyttämään hyväksi illan aikana, ihmiset liikkuivat ja juttelivatkin eikä esiintyjät häiriintyneet. EtCetera-kuoro lauloi mukaansatempaavasti. Nuori näyttelijälupaus esitti pienoisnäytelmän "Kengät", yhden hengen esitys vei mukanaan, yleisö nauroi ja hiljeni sen käänteissä. Tämä kirkkoilta oli kaukana jäykästä yksikseen istumisesta ja omiin ajatuksiin vaipumisesta. Tosin niitä ajatuksia on nyt sitten jälkeenpäin riittänyt pureskeltavaksi, niitä tarttui mukaan paljon enemmänkin ehkä kuin normijumalanpalveluksesta. Hyvä alku uudelle viikolle. Kangasalla on kuulemma vastaavia Majatalo-iltoja kirkossa. Ja mitä kaikkea muissakin seurakunnissa järjestetäänkään, toivottavasti. Kyllä niillä suomalaisen jäyhillä kirkonmenoillakin jokin paikkansakin on, joskus on ihan mukava pujahtaa yksiksensä kirkkoon, istua yksin omassa penkissään omassa seurassaan ja lähteä puhumatta kenellekään. Vaikkapa silloin kun mieli on täynnä omaa sairautta tai surua eikä jaksa muodostaa siitä yhtäkään lausetta loppuun asti. Mutta sellaista on tarjolla runsaasti joka seurakunnassa, tällaista yhteisöllisempää osallistumista tapaa valitettavasti harvemmin. Vieläkin minusta usein tuntuu, että kuulun enemmän Kioton luterilaisen kirkon seurakuntaan kuin tähän suomalaiseen kotiseurakuntaani. Paitsi eilen.
Yöllä sitten heräsin pakottavaan polvisärkyyn eikä yleensä hyvin toimiva Tallinnasta tuotu RheumaSalbe vienytkään takaisin uneen. Niin virkistävää kuin tällaisiin osallistuminen onkin, niin saan aina muistutuksen miksi tässä sairaslomalla oikein ollaan. Hyvä mieli eilisestä kuitenkin siivitti ajatuksia eikä yön mörköjä näkynyt.
* * *
Koiran kanssa kävin syysaurinkoa ja pikkumetsikkömme tuoksuja haistelemassa kun kipeiden polvien olemassaolo sai etsimään selkeästi muuta pohdittavaa että askeltaminen sujuisi kotipihaan asti. Löytyihän sitä näistä viime päivien musiikkikokemuksista. Juha T keskiviikkona sai kyynelkanavat auki, Pekka S ei niin voimakkaasti. Sanoituksista keksin eron: Juha T sai minut katselemaan itseäni sisällepäin, löytämään turvallisen Jumalan kyllä sieltä kanssani. Pekka S avasi näkökulmaa ulos, vieruskaveriin, omaan yhteisöön, koko maailmaan, kaukaiseen lähimmäiseen. Ja avaamaan itseäni heidän puoleensa sekä Jumalan puheelle. Kummatkin yhtä tärkeitä, itsetuntemuksesta se lähtee onko toisille annettavaa.
Pääsin kotiin asti, iloinen mieli mukanani. Polvet hieman nurisevat, mutta annoin niille troppia.