Pieni kesäreissu tuli tehtyä ja olen siis ehtinyt kaksi yltä nukkuakin täällä omassa sängyssä ennen kuin kirjoittelen. Kotiin palatessa alkoi uusi lääkejakso ja se on tainnut osaltaan olla kirjoitushaluja hillitsemässä, vaikka matkan tapahtumat ja kohtaamiset pyörivät ajatuksissa jatkuvasti. Ensimmäisenä yönä heräsin pahoinvoinnin tunteeseen aamuneljältä ja ponnistelin ottamaan pahoinvointilääkettä, joka auttoi ja nukuinkin makeasti aivan liian pitkään. Elimistöni siis reagoi lääkkeeseen, lohtuna tässä on se, että nämä kaikki hankaluudet ovat merkkejä lääkkeen toimimisesta. Solut siis olkoot jakautumatta ja verisuonet kasvamatta sinne missä se on niin ei-toivottua.

Kesämatkamme oli onnistunut ennenkaikkea ajoitukseltaan, vointini oli paras mahdollinen. Parasta oli myös se, että sain itse unohtaa koko syövän olemassaolon kun lääkkeitä ja rasvauksia ei tarvinnut niin huolehtia. Kuopus rentoutui nuoressa seurassa ja me paljon vanhempien ja muutaman tosi nuorenkin. Kiitos kaikille asianosaisille, hyvä oli olla ja kohdata. Vahvasti sitä tällaisella lapsuudenkotiseutumatkalla korostuu se, että tämä 50-vuotias on ollut niin 5-, 10- kuin 15-vuotiaskin. Erityisen iloista oli se, että lapsuuteni tanhuvilla samaa lakeutta katsoo nyt tuorein silmin uusi sukupolvi. Sukulaisuuden lisäksi meitä yhdistää sama sielunmaisema: lakeuden pellot, metsänreuna horisontissa ja korkealle kaartuva taivas. Kasvavan sukupolven energia ja ilo olivat taas muistuttamassa omasta työstäni opettajana: menetän paljon jos en jaksa tai pysty töihin syksyllä. Lasten oivaltava hetkeen tarttuminen ja positiivisuus ovat loppumaton energiavara myös meille aikuisille.

Suvun vanhusten tapaaminen oli myös tankkausta. Sukumme on saanut lahjan kun 90-vuoden ylittäneitä virkeitä vanhuksia on keskuudessamme. Minulle ne olivat elävän toivon kohtaamista ja muistutusta siitä miten Taivaan isä pitää huolta lapsistaan. Toisenlaisiakin vanhuksia näin kun sukumme vanhimman vieressä istuin seurana vanhainkodin viihtyisässä ruokalassa. Kovin oli hiljaista, vain meidän pöydässä keskusteltiin.

Ja kuin vertauksena näille kuvaamilleni nuorten ja vanhojen kohtaamisille poikkesimme Keski-Suomen reissulla Suomen vanhimpaan puukirkkoon Petäjävedellä ja yhteen ehkä uusimpaan hiljentymispaikkaan, kesäkuussa vihittyyn Matias-kappeliin Virroilla. Luonnonkauniilla paikoilla on ihmisen mieli kautta aikojen halunnut hiljentyä ja rakentaa Jumalan kunniaksi jotain pysyvää. Elämä kun ei ihan suoraviivaisesti kulje lapsuuden energisyydestä vanhuuden viisaaseen rauhaan, vaan välillä on itse kullakin kovin mutkaisia polkuja kuljettavana.