Minulla on kotitalostani saatu vanha klaffipiironki. Se oli ensimmäinen koulupöytäni valkoiseksi maalattuna. Ihan ensimmäisllä opettajan palkoillani sain entisöityä sen vanhalla ootraajalla. Valitettavasti se pääsi Japanin vuosiemme aikana hieman kostumaan ja nyt siitä löytyy muutama halkeama. Alimpana siinä on kaksoisovellinen leveä kaappi, jossa on pikkuhylly takaosassa, kun sisus on vielä maalattu punertavaksi, oli se kuin luotu tyttäreni barbien kodiksi. Parasta oli se, että ovat sai sulkea leikkien jälkeen ellei barbimaailma ollut levittäytynyt koko huoneeseen. Varsinkin barbien saatua auton näin tuppasi käymään jatkuvasti, sillä barbikotejahan oli perustettava useita, joiden välit sitten taittuivat autolla. Nykyään siellä majailee lasten pelejä ja kirjoja. Tuossa se on lähelläni täällä työhuoneessamme koko ajan kirjoittaessani.
Samaisen piirongin alin kaappi oli aikoinaan saanut nimen naamarikaappi ja vanhemmat veljeni vaalivat nimitystä yhä. Ajankohtaan nähden ei ole vaikea arvata mistä naamarista oli kyse. Jos olen oikein ymmärtänyt, se oli erityisen pelottavan tuntuista ja joku sisaruksistamme oli totisesti pelästynyt löytäessään joulupukin ammottavat silmät ja liikkumattomat kasvot kaapin hämärässä. Naamarikaappi oli herättänyt kauhunsekaista kiinnostusta ja saanut tarunhohtoisen maineen. Se ei kyllä uskoa joulupukkiin mitenkään hälventänyt, kenties jopa vahvisti. Vaikka ei kodissamme koskaan erityisemmin vaalittu uskoa joulupukkiin, joulun lapsi Jeesus nostettiin paljon ylemmäksi ja kaikki ilo, mitä Hänen syntymästään seurasi, oli kuitenkin tervetullutta. Myös joulupukkileikki. Ja ihan pienestä pitäen me haalimme pikkulahjoja myös toinen toisillemme. Minä kyllä salaisesti uskoin pitkään siihen, että näiden kaikkien naamari- ja leikkipukkien lisäksi olisi olemassa se aito oikea Korvatunturin pukki. Tottakai uskoin, kun eräänä jouluna hän itse kävi meillä! Kaikkina muina jouluina tunnistimme joulupukin, milloin isä, milloin setä, lopulta isoveljet, vaikka saatoimme olla uskovinamme. Mutta se yksi joulu... sain myös salaperäisesti yhden lahjan, jonka lähettäjää en keksinyt millään. Selvä todiste: se oli aito joulupukin lahja.
Samaan naamarikaappiin liittyy minunkin historiassani tukala muisto. Piironki oli silloin isoveljieni huoneessa ja juuri naamarikaappiin oli isoveljeni piilottanut joululahjat. Löysin ne! Minulle oli hankittu äärettömän suloinen leikkisiivoussetti, pieni harja, kihveli ja mattopiiska kauniissa pakkauksessa. Ihastelin sitä ja olin haltioissani löydöstäni. Mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta iski tietoisuus, ettei näin olisi pitänyt tehdä. Syyllisyys vei kaiken ilon. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Päätin kuitenkin etten kerro asiasta kenellekään ja esitän oikein yllättynyttä sitten jouluaattona. Alkoi tukalat päivät. Mietin sormenjälkiä. Mietin, olinko jättänyt muita merkkejä käynnistäni. Suljinko edes kaapin ovea, huoneen ovia? Mitä vastaan, jos joku kysyy, miksi olin kokilla (=yläkerta)? Voinko enää mennä lainkaan lähellekään koko huonetta. Jos menin, tuntui koko kaappi polttelevan enkä pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Oliko viisasta katsoa sen suuntaakaan? Mutta oliko viisasta vältelläkään? Yhtäkkiä ei ollutkaan enää iloa vaan pelkkiä vaikeita kysymyksiä, joihin en kertakaikkiaan tiennyt vastausta. Luulin syyllisyyden paistavan minusta kauas. Silmät ovat sielun peili. Paras olla katsomatta ketään silmiin, päätin heti. Miten ihmeessä pystyn ilahtumaan lahjasta kun olin sen jo kerran ihastellut, ei se koko juttu enää tuntunut niin hienoltakaan. Vähän lapsellinen isolle tytölle, päätin. Joulunaluspäiviin kuului perheessämme hillitön pilailu ja arvailu lahjoista, minä tiedän kyllä mitä saat. Olisiko viisasta vähän vihjaista siivoussettiin päin vai olla hiljaa? Päivät kuluivat hitaasti ja madellen, olin kovasti tietoinen siitä, että olin tehnyt suuren vääryyden, synnin mielestäni. Tunnustaminen tuntui myös väärältä, lapsen sydämessäni tiesin ettei olisi oikein riistää antajan iloa. Varmaan ratkaisuni oli lausahdella tällaisia: Olisi muuten tosi kivaa saada joitakin leikkisiivousvälineitä, mutta ei sellaisia ehkä ole olemassakaan. Ja ainakin vakuuttelin miten hyvin veljet olivat onnistuneet kätkemään lahjansa, mahdatteko mitään olla hankkineetkaan! Velipekka: tunnustan tässä ja nyt, että joskus yli 40 vuotta sitten kurkistin naamarikaappiin luvatta ja löysin lahjani etukäteen.
Kun koitti jouluaatto ja se odottettu lahjojen saamisen hetki, näin heti mikä paketti oli tuo päiviä piinannut lahjani. Olinkin uuden pulman edessä: avatako se ensimmäisenä? Ja olla tosi yllättynyt, hiukan alleviivaten? Vai olisiko paras avata se muiden seassa, vaivihkaa? Miten vaikeaa, ilossani oli kipeä särö. En muista miten nämä pohtimani asiat ratkaisin, ainakin vakuutin monta kertaa miten mahtava juuri se lahja oli. Jostain syystä sillä leikkiminen ei ollut luontevaa pitkään aikaan,vaikka piinaavistan ajatuksistani olin päässyt. Mutta sen huonon omantunnon poltteen muistan yhä. Älkää kurkkiko lahjojanne etukäteen! Ja pilatko jouluiloanne.
Naamarikaappi on kätkenyt siis ainakin kaksi kertaa jouluun liittyen jotain pelottavaa, kaappi johon ei ole sopinut kurkkia ja jonka olemassaolo on painanut. Salaisuus, joka ei olekaan hyvä. Voi miten toivoisin ettei mitään sellaista kätkeytyisi kenenkään joulun odotukseen eikä ainakaan minulla. Saan elää tämän joulun perheeni kanssa kuten aina ennenkin. Mieleni kätköissä on kuitenkin kuin tuo kertomusteni naamarikaappi, joka sisältää sellaista, mitä haluaisin ja samalla en halua kohdata: paljon kysymyksiä, pelkoa, hämmennystä. S-niminen särö joulun odotuksessa.
Olen hämmentynyt kuin silloin tyttönä. Onneksi minulla on nyt paremmat keinot selviytyä kuin silloin pienenä. Yksi niistä on tämä: en yritä kantaa taakkaani yksin, sen sain todeta huonoksi keinoksi jo silloin. Saan jakaa teidän blogilukijoiden kanssa ja saan sopertaa hätäni myös Taivaan isälle.