Tänään laskeutui taloon taas hiljaisuus, loma on ohi niiltä, joita koulu vielä kutsuu. Minulle tästä on muodostunut uudenlainen päivien rytmi: se mikä ennen oli kiihkeintä tapahtumaa ja tehokkuutta täynnä, on muuttunut viipyileväksi sisäisen ajattelun ajaksi ja se, mikä ennen oli tahdin hidastamista vauhdikkaan päivän jälkeen, on nykyään selkeintä toiminta-aikaa. Leppoisista aamuista nautin, hiljaisuudesta ja rauhallisesta yksinolosta myös. Nämä asiat olivat kortilla työpäivien virratessa, kun kotona jatkui perheen säpinät. Vaikka kaipaus töihin elää edelleen, hiljaisen arjen arvo on suuri, siitäkään en haluaisi luopua.

Vuosi sitten, kun taloon laskeutui hiljaisuus, en osannut nauttia. Se hiljaisuus ja yksinäisyys oli pelottavaa, onneksi abipoika oli paikalla, mutta hänkin toteutti omaa ohjelmaansa. Kotiuduin kahdeksan sairaalapäivän jälkeen heikkokuntoisena, antibioottikuuri jatkui, crp ei ollut lähelläkään normaaliarvoja, yli sadan edelleen. Yskä oli jatkuva, päivin ja öin. Oli helpottavaa päästä kotiin, mutta tietoisuus vakavasta taudista, kasvaimesta sisälläni painoi myös henkisesti eikä vain fyysisesti. Sairaalassa ryhdyttiin antamaan laskimotukosta estäviä Klexane-pistoksia, joita sitten jatkoin kotona itse. Kun sairaanhoitaja opetti minua pistämään itseäni vatsanahkaan, tein varmaan empimisen maailmanennätyksen. Piikki vain pysähtyi muutama milli ennen määränpäätä kuin seinään. Tarvittavan päättäväisyyden kaivoin esiin ajattelemalla reipasta nuorta sukulaistyttöä, joka pisteli insuliininsa mennen tullen suuremmitta seremonioitta. Jos hänkin niin kyllä minäkin! Sitä päättäväisyyttä jouduin sitten vielä joka ilta hakemaan erikseen. Lääkkeitä ja lepoa. Ennen kotiutumista pyysin myös nukahtamislääkkeet, jotta tuo lepo oikeasti toteutuisi ennen leikkausta, ja niitä käytinkin, silti iltaisin kyyneleet silmissä nukahdin.

Leikkauspäiväksi oli määrätty 6.3.2009. Kasvaimen löytymisestä siis vajaa kaksi viikkoa leikkaukseen, mikä on näin tarkasteltuna todella nopeaa toimintaa. Hyväkin, että sain levätä keuhkokuumeen jälkeen jonkun aikaa, tosin ilmeisesti kasvain itse piti tulehdustilaa yllä, yskimistä ainakin, joten pikainen leikkaus oli perusteltu. Mutta silloin leikkausta odottaessa, aika oli suunnattoman pitkä. Rutiininomaista hetkeä ei ollut minuuttiakaan. Sairaala kotiutti minut huolellisesti niin että sain keskustella pitkään kirurgin ja nukutuslääkärin kanssa, samoin tapasin syöpäsairaanhoitajan. Ei ollut epäselvää, että ainoastaan minulla oli toiveita hyvänlaatuisesta kasvaimesta. Ammattilaiset kertoivat perustellusti kantansa. Silti toivoin. Ja pelkäsin. Sen pelon ja toivon kanssa kotona odottelin leikkausta. Sanat tuhansien vuosien takaa kuulostivat niin todelta: vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa... Jumalan läsnäolosta en niin vahvaa kokemusta saanut kuin psalmin laulaja, pimeä laakso oli niin totta. Toisaalta ymmärsin: mitään muuta turvaa ei ole. Epätoivo ja pelko eivät saaneet hallitsemattomia mittasuhteita, siinä pimeässä laaksossa, hiljaisessa arjessani en ollut sittenkään yksin.

Kontrastia tämän vuoden maaliskuuhun on vuoden takaisista tunnelmista, vaikka taas saan elää pelon ja toivonsekaisessa odotuksessa. Tt-kuvien tulokset saan keskiviikkona, ylihuomenna. Fyysisiä voimia on paljon enemmän, vaikka kunto on huono edelleen. Pystyn kuitenkin järjestämään itselleni muunlaista puuhaa, joka saa ajatukset pois siitä hetkestä, jolloin saan elämän tai kuoleman sanat taas seuraaviksi kuukausiksi. Eilen esimerkiksi sain paljon iloa ja aivan toisenlaista ajateltavaa tavatessani blogiystäväni Tiinan järjestämillä Kiasmakahveilla useita lukijoita. Ne kohtaamiset kannattelevat taas tässä hiljaisessa arjessa. Tänään taas jatkuu hiihtolomatauon jälkeen kirjoittajakurssikin, odotan iltaa innoissani.