Olen tänään paljon miettinyt työtäni ja mahdollisuuksia aloittaa muiden mukana kahden viikon kuluttua. Kuten monesti ennenkin Päivän Sana oli ajan tasalla ja tarjosi minulle oman näkökulmansa: "Heitä työsi Herran haltuun, niin sinun hankkeesi menestyvät." (Sananl.16:3) Niinpä. Yritänpä heittää, helpommin sanottu kuin tehty. Menestyksen toivominen tuntuisi jo ylelliseltä, selviämistä kun tavoittelen.

Unikeonpäivän aamuna heräsin muihin päiviin verrattuna aikaisin ja kävin taas laboratoriossa kokeissa. Keskiviikkona sitten on vuorossa tietokonetomografia ja ensi keskiviikkona lääkäri. En tätä tt-kuvausta ihan niin jännittyneenä odota kuin huhtikuista, mutta kieltämättä olen levoton siitä, millaisia tuloksia löytyy. Kuten jokaisen lääkekuurin loppuviikoilla niin nytkin on alkanut sekä käsissä että jalkapohjissa tuntua jo tuttuja muutoksia, jotka voivat kasvaa tosi kipeiksi rakkuloiksi. Samoin suussa on kuin monia kipeitä aftoja yhtäaikaa.

Unikeonpäivää vietin sitten pitkillä päiväunilla, joten kunnon unikeoksi tunnen itseni. Viime päivien tapahtumapaljous vaati veronsa. Öisin olen joutunut usein ottamaan pahoinvointilääkettä, heräilen siis oksettavaan oloon, johon onneksi on olemassa tepsivä lääke. Pahoinvointilääkettä on kulunut näinä viikkoina enemmän kuin kesäkuussa. Väsymys on tavallinen olotilani. Mustikkaretki ja metsään pääsy houkuttelee, mutta tiedän ettei se onnistuisi, en jaksa. Onneksi ystävältä tuli ikioma mustikkamätäs kotiin minun luokseni kun minä en pääse sinne mustikkamättäiden luokse!

Olisko alakoululaisten opettajan syytä jaksaa ja selviytyä mustikkaretkestä? Pystyä pesemään käsiään usein? Pystyä syömään hedelmiä ja vihanneksia? Liikkumaan kävellen vaivatta edes kilometrin? Pystyä pitelemään kynää ja vaikkapa saksia kädessään? Riittääkö pelkkä suuri halu päästä töihin työkyvyn mittariksi? Riittäisikö se, että jaksaisi mennä paikalle ja istua pöydän takana? Näitä kyselen ja taidan jo tietää vastauksen, kun jo yksi labrareissu tuntui rasittavalta. Kauppaan en jaksanut, kirjastoon sentään, 5 kirjan kirjakassi tuntui kovin painavalta. Vaivoja on liikaa ja kunto ei ole noussut kohisemalla. Olisi yllätys jos lääkäri katsoisi minut työkuntoiseksi.

Tällaiset tunnelmat ovat lääkekuurin viimeistä viikkoa pian aloitellessa ja tt-kuvauksen pyöriessä ajatuksissa. Elän vahvassa syklissä, vuoristoradalla, jonka tähän vaiheeseen on vaikea yhdistää positiivisia ajatuksia. Lääketauon ja uuden aloituksen aikaan ne taas löytyvät helposti, kun vaivat vähenevät.