Eilen eräässä blogissa oli referoitu samaa Hesarin kolumnia, joka minuakin jäi ajatuttamaan. Liittyy siihen eiliseen karkkisateeseen, jota sain runsaasti osakseni. :) Tänään haluan vielä jatkaa samaa ajatusketjua, kun en halunnut kaapata kokonaan toisen blogistin keskusteluketjua.
Riku Korhonen kirjoitti Kesän päättyessä -kolumnissaan: Elokuu on kuukausista kohtalokkain. kun illat hämärtyvät, tuuli viilenee ja sato kypsyy, myös ihmiset joutuvat tilille elämästään ja aikaansaannoksistaan. Elokuu kysyy meiltä lyhenevin päivin: Mitä teit ja sait? Kuka olet? Paljonko kasvukautta sinussa on jäljellä? Elokuu jakaa ihmissuvun kahteen pääryhmään: kesää kaipaaviin ja syksyyn siirtyviin... (Linkityksestä voitte lukea jutun kokonaan.)
Minä olen ehdottomasti kuulunut aina noihin reippaasti syksyyn siirtyjiin. Kalenterin täyttäminen on ollut ihanaa, kansalaisopiston ja jumppaseurojen ohjelmat on tutkittu tarkoin, uusi päiväkirja koulussa on aina ollut houkutteleva puhtaine sivuineen. Mitä kaikkea kivaa saankaan siihen sisällytettyä? Opettajan vuosi alkaa syksyllä. Kesän jälkeen on puhallettu uuteen alkuun enemmän tai vähemmän ladatuilla akuilla. Kokemusta on tietysti siitäkin, etteivät ne akut niin hyvin ole päässeet sairastelemisen vuoksi latautumaan, mutta syksy on silti lämpimästi käärinyt viittaansa ja antanut lempeästi voimaansa, saatellut pehmeästi alkamaan tuttua työtä.
Tänä kesänä huomaan kuitenkin kuuluvani tuohon kesän kaipaajien joukkoon. Hipsin yhä puutarhaani teekupin ja sanomalehden kanssa ja närkästyn pilville, jotka peittävät aurinkoni tai tuulelle, joka repii lehteä mukaansa. Houkuttelen ja maanittelen kukkasia jatkamaan kukintaansa. Älä lopu kesä, älä vielä, pysy minulle samanlaisena.
Oivaltava lukija hymähtää: Leenaa pelottaa. Totta, en haluaisi aloittaa syksyä, jonka ohjelmaa en saa itse suunnitella. Tuleva on liian avoin ja samalla lukittu: ne siihen ankkuroidut asiat ovat uhkaavia kuin syysmyrskyt, oikeat Japanin taifuunit. Kasvukauden päättyminen tuntuu niin kohtalokkaalta.
Onneksi kolumnistikin päätyy siihen, että meissä on päällekkäin kesää ja syksyä, kaipausta ja siirtymistä. Huomaan sittenkin itsessäni elävän mahdollisuuksien idun: jokin toisenlainen voi olla mahdollisuus, kenties ovia, joiden olemassaolosta en ole tiennytkään, avautuu. Eivätkä kaikki ole edes sulkeutuneet. Tätä on toivo.
Sitä toivoa lähden ruokkimaan huomenna, viivyn matkalla viikonlopun, flunssa ei äitynyt pahemmaksi ja samanlaista tautia on sielläkin jo valmiina. Saattelemme hautaan vainajan, jonka elämänlanka äkillisesti katkesi, lohdutamme niitä, joiden viereltä jäi paljon puuttumaan. Uskomme, että näin oli tarkoitettu, tämä elämä tuli valmiiksi ja taivaassa tavataan. Vanhan Raamatunkäännöksen mukaan:
"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hepr. 11:1) Tai sanooko uusi käännös sen paremmin: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Joskus joku runollisesti sanoi taivaan olevan ikuinen kesä?
Uskonko, toivonko, näenkö sen, mitä ei nähdä?