On se niin väärin kun on tämä syöpäkin, että pitää vielä noista polvistakin kärsiä. Olisin tyytynyt pelkkään polvikipuiseen itseeni, on hyvä näin jälkeenpäin sanoa. Vaikka ei se silloin viime syksynä kivalta tuntunut, kun ortopedi sanoi polvieni olevan kypsyneet leikkauskuntoon. Molempiin oli tarkoitus laittaa tekonivelet samalla kertaa ja melkoisen myllerryksen jo sekin ajatuksissani aiheutti. Tällä kokemuksella se saa ihan huvittaviakin piirteitä, että moisesta jaksoinkaan kohkata. Nyt on tekonivelleikkaus jäissä.

Eilen sain ystävällisen vinkin Nivelyhdistyksen keskustelusivuille, joita aikoinaan tuli enemmänkin lueskeltua. Vaikka pienimuotoista reisijumppaa olen ylläpitänyt kaiken aikaa, niin se vinkki sai sitten eilen telkkaria katsellessa jumppaamaan vähän tarmokkaammin. Arvaatkas, kuka heräsi yöllä polvisärkyyn? Ja aamulla vesijumppaan lähtö ja itse jumppakin sujui hampaita kiristellen. Eli kovin pienimuotoiseksi on tainnut ne jumpat jäädä... Tuttua tekstiä löytyy tuolta nivelklubin keskusteluista, kyllä polvivaivat rajoittavat elämää välillä kovastikin, eikä tietysti se tekonivelkään ole sama asia kuin oma ja terve nivel.

Tästä näkökulmasta tekisi mieli sanoa, että olisinpa marissut vähemmän, kun vielä vakavampiakin tautejakin on olemassa. Aina silloin tällöin joku myös vähättelee, että mitäpä hän vaivojaan valittaa kun ei ne ole mitään syöpään verrattuna. Ei se vain taida niin mennä. Aina se vaiva tai kurja asia, mikä on akuutti, tuntuu suurelta ja kun jokin haittaa eloa ja oloa, niin kyllä se oikeasti haittaa. Vaivat sitovat ajatuksia, vievät energiaa, mataloittavat mieltä. Ja sen tekevät myös ne pienemmiksikin luokiteltavat vaivat. Kynsivallin tulehdus voi hankaloittaa monta päivää jumissa olevista hartioista puhumattakaan. Tai vasemman käden pieni hiusmurtuma. Ei niitä vähätellä voi. On se niin väärin, voi niistäkin ihan oikeutetusti sanoa.

Kun näitä vaivoja on tullut koettua siis tähän mennessä jo monenlaista, niin hämmästyksekseni voin todeta, että se päivittäinen haitta-aste on usein kuitenkin melko sama. Ikäänkuin tuolla "on se niin väärin" -tunteella ei olisi kuin on-off-säätimet. Joko haittaa on, ja paljon, tai sitten ei yhtään. Sitä ei yhtään vaivaa -vaihetta on iän myötä esiintynyt yhä harvemmin. Tai ehkä tämä vain paljastaa dramaattisuuteen taipuvaisen luonteeni. No, ihan rehellisesti ja perinpohjin kun ajattelee niin kyllä sellaista nyanssia löytyy tuosta välimaastosta löytyy, monien vaivojen kanssa pysyy pystyssä. Mutta särkevää hammasta et saa painettua taka-alalle kovinkaan helposti tai vaikkapa lohkeamaa hampaassa, kieli käy siellä koko ajan. Sen verran olen myös lähimmäisiäni seuraillut, että kyllä ne vaivat melko samantapaisina näyttäytyvät. Niin monissa keskusteluissa on jo tullut analysoitua milloin mitäkin tautia ja vaivaa.

Ammoisina aikoina, kun koko pienen erityisluokan kanssa käytiin yhdessä hammaslääkärissä, olin erään pikkupojan kanssa sitten hänen pyynnöstään mukana siellä tuolin vieressä. Poika makasi rentona eikä valitellut mitään (taisin olla hyväkin turva?), vaikka reikiä löytyi lukuisia, lääkäri oikein kyseli eikö tässä todella satu. Pojan varpaat nytkähtivät samassa tahdissa kuin piikki hammaslääkärin käsissä. Ei sattunut, kuulemma. Se oli perustila ja tunne. Lääkärin katse minuun oli epäuskoinen, sain käsityksen, että sille hampaalle ei ollut enää paljon tehtävissä.

Uskokaa tai älkää niin kyllähän myös minä välillä huomaan, etten niin aktiivisesti ajattele sairautta ja vaivojani päivieni arkipuuhissa, haitta-aste ei aina ole niin korkea. Olenkohan minä niinkuin tuo pikkupoika, kun perustila on se, että aina jossain kolottaa, niin vain tosi suuret sitten noteeraa. Niinkuin nyt yöllä heräsin kipuihin, niin silloin: on se niin väärin!