Taas on maanantaiaamu ja terveet, reippaat, varmaan hyvin onnelliset ihmiset ovat rientäneet intoa puhkuen töihinsä. Me vaivaiset ja onnettomat jäämme kotiin rutisemaan ja valmistautumaan päivän huippukohtaan: apteekissa käyntiin.
Paljon olen pohtinut sitä, miten suhteeni kehon pikku kremppoihin on muuttunut. Nyt jokainen nipistys, särkyily, outo tuntemus, jopa näppylä onkin muuttunut vihollisen mahdolliseksi hyökkäysasemaksi, jota minun tehtäväni on tarkkailla herkeämättä. Rasittavaa. Samoin kuin lääkkeen pitkä sivuvaikutuslista: nappaat lääkkeen ja ryhdyt odottelemaan mitä tuleman pitää. Yleensä sitä saat mitä tilaat, ihon kutinaa. suun kuivuutta, sydämen tykyttelyä. Paras olisi kun vain tyynesti järjestäisi ihan muunlaista ohjelmaa kuten eilen. Kiitos veljeni ja kälyseni, oli hyvä olla (vaikka makoilinkin sohvalla silmät kiinni).
Ohjelmallisen päivä järjestämiseen vain tarvitaan iso määrä lujaa tahtoa. Kysäisenpä apteekista, millä pillerillä sitä tilaisin. Itse olen sosiaalinen eläin, haluan tavata ihmisiä. Toisaalta on luovittava sen tosiasian kanssa, että töissä/koulussakävijät perheessäni saavat jo oman sosiaalisen annoksensa ja heillä ehkä olisi levon vuoro kun minä taas halajaisin seuraa ja happeningiä. Onneksi keksin tämän blogin, otan täällä estradin haltuun ja hölisen päällimmäiset pihalle!
Luulotaudin huipentuma oli varmaan eilisiltana kun löysin epämääräisen patin reidestäni, kova ja lumpsahteleva ihon alla. Aika äkkiä siinä on mielikuvat jo pitkällä kun tuollaista tutkii tietäessään että imusolmukkeissani oikeasti on jo jotain ylimääräistä. Varovaisesti sitä kuitenkin puristin, kun siinä selkeästi oli sellainen vaalea kohta. Tuskin syöpäkasvain on pois puristettavaa valkeaa töhnää, vaikka enpä ole ennen finniin reidessäni törmännyt.
Aiheen juuri tänään tähän sain Hesarista. Siellä oli juttua olkapään kiputiloista. Kyllä, varsinkin vasen olkapääni kipuilee!