"Onnea on saada olla kotona. Joku on tämänkin kauniin päivän viettänyt hätäisenä ja tuskaisena sairaalassa. Jonkun lähipiiri pelännyt, toivonut ja rukoillut."

Näin kirjoitin pari päivää sitten. Mielessäni oli varsinkin eräs esikoiseni lähipiiriin kuuluva. Mekin liityimme noihin pelkääviin, toivoviin ja rukoileviin, halu olisi ollut tehdä mitä vain niiden puolesta, joiden tiesimme hädässään elävän. Eilen sitten saatiin pelätty viesti: esikoisen ystävän äidin elämä tuli päätökseensä. Kaikki kävi kovin äkkiä ja pysähdys tuntuu meillä asti.

Se olisin voinut olla minä, on minun tunteeni. Olemme perheinä kovin samanlaisia, perheistämme esikoiset ja kuopukset ovat olleet samoilla luokillakin, kolmas lapsi siinä välissä. Keväällä minä eittämättä kolkuttelin samoilla porteilla, mutta aikani ei vielä ollut. Hänen, monta vuotta nuoremman, aika tuli täyteen. Vai jäikö elämä kesken? Kysymyksiä on nyt enemmän kuin vastauksia.

Kuin tilauksesta omaan pohdintaani kuolemasta oli tämän aamun Helsingin Sanomissa artikkeli syöpäpotilaiden liian vähäisestä kivunhoidosta saattohoidosta. Tieto on yllättävä, sillä vasta käydyssä hoitotahtokeskustelussa (joka täälläkin sykki kokonaisen viikon) ei tullut esiin lainkaan se, että kipua ei osattaisi lääkitä riittävästi. Kaikkien sairastavien puolesta tietysti toivon, että kivuista ei tarvitsisi loppuvaiheessa kärsiä kuten artikkelin perusteella oli ainakin siinä tapauksessa tapahtunut. Oma äitini oli loppuvaiheessa viikkokausia kykenemättä ilmaisemaan itseään kunnolla, morfiinia kyllä annettiin. Läheisenä omaa äitiä seurattuani ja omasta kokemuksestani edelleenkin haluan muistuttaa, että kipujen vahva lääkitys voi kyllä tarkoittaa samalla myös koko persoonan turruttamista ja myös pelottaviakin aistiharhoja. Asetelma ei ole ihan mustavalkoinen. Henkinen hätä on ihan yhtä rankka kuin fyysinen kipu.

Artikkelissa myös kritikoitiin nykyistä tapaa mainostaa syövästä selvinneitä sen kustannuksella, että unohdetaan tai jätetään mainitsematta, että edelleen puolet syöpään sairastuvista myös kuolee tähän tautiinsa. Kun kohdistetaan huomio ja varat parantaviin hoitoihin, jääkö saattohoidon kehittäminen puolitiehen? Artikkeli kosketti siis kovasti. Kumpaan puoleen mahdan kuulua?

Tänään ja huomenna vielä lääkettä, jonka nieleminen nyt muistuttaa kieltämättä myrkyn ottamista. Sormien rakkulat ovat kipeät, suu on arka ja väsymys vaivaa. Eilen ja tänään kuitenkin ystävien seura auttaa ja vaikka tämän kesäpäivän kepeydessä on tummia ajatuksia niin oma pohjavireeni on ilon ja kiitollisuuden puolella. Päätän kirjoituksen kuitenkin samoilla ajatuksilla kuin aloitin.

Joku on varmasti tämänkin kauniin päivän viettänyt hätäisenä ja tuskaisena sairaalassa tai kotonaan. Jonkun lähipiiri pelännyt, toivonut, rukoillut ja joutunut surun satuttamaksi. Olkoon Taivaan Isä läsnä ja lähellä. Rakkaus ei koskaan häviä.