Tätä kirjoitusta suunnittelin jo eilen ja tänäänkin kaiken touhuamisen lomassa. Nuoruudenystäväni kanssa joimme eilen isääni muistellen kahvit. Minua ja veljeäni pyydettiin aikoinaan kirjoittamaan muistokirjoitusta isälle ja koko meidän suvullemme tärkeään evankelisen liikkeen Kotimatkalla-vuosikirjaan. Jotenkin silloin pienten lasten äitinä en saanut sitä aikaiseksi ja sen muistaminen on kieltämättä vaivannut. Ehkä tällä pienesti voin korjata tämän laiminlyöntini. Ei-sukulaisille lukijoille siis varoitus: sukuhistoriaa.
Suvussani on saatu viettää useitakin 90-vuotispäiviä, mutta isäni kuoli jo 1988. Hän oli siis syntynyt 1919. Sodan kokenut mies, kädessään sotamuistona vaivaava sirpale, ja pian rauhan aikanakin tuli suuri menetys, kun esikoispojan äiti kuoli yllättäen. Pysyvämpää onnea näiden vuosien jälkeen oli sitten kolmatta vuosikymmentä äitini Saaran kanssa, meitä syntyi vielä kuusi lasta, joista minä olen toiseksi nuorin, ainoa tyttö, "seitsemäs veljes". Työteliäitä vuosia maatalossa, ja lisäksi oli hankittava toimeentuloa vakuutusmyynnillä. Maatalousyrittäjien eläkeasiamiehen puheille oli pyrkijöitä kotonani joskus tuvan täydeltä. Kunnan ja seurakunnan luottamustehtäviäkin isä hoiti. Kauhajoen evankelinen opisto oli sydäntä lähellä niin isän kuin äitinikin vanhempien perintönä.
Muistan isän 50-vuotispäivät. Olin 10-vuotias koululainen ja sairastunut kuumeeseen. Makailin huoneessani koko päivän kuunnellen vieraiden saapumista ja kahvittelua. Eteisessä ryittiin ja pidettiin viralliset onnittelupuheet, äänet olivat matalia ja tunnistamattomia, kaikkia yskitti. "Kun sinä, ystävämme Mauno, olet nyt päässyt tähän miehen ikään, haluamme muistaa sinua tällä XX:n viirillä." (Niitä viirejä kertyi pitkä rivi.) Isän kiitettyä kuului äidin äänellä kehotus hakea kahvia, iloinen kuppien kilinä säesti aivan toisenlaisella, sillä tavallisella äänellä seuraavaa keskustelun avausta. "Jokos teirän sonnat on ajettu?" Pohjalaistalomme ikkunasta kun avautui huikea peltoaukea ja vuodenkierron puuhat olivat siinä hyvin nähtävillä, tässä tapauksessa myös ehkä muutenkin aistittavana. Elämä oli silloin työteliästä, kovaakin ja vaatimatonta, oma kylä ja paikkakunta olivat tärkeät, elämämme oli siinä ja naapurien elämä samanlaista kuin omamme. Ei paljon matkusteltu, talossa oli monta suuta ruokittavana, eikä kuplavolkkariin edes kaikki mahtuneet kerralla. Sokerijuurikasrivit kylvettiin joka kesä ja meidät lapset valjastettiin harventamaan ja perkaamaan. Siitä alkoi kesälomien työnteko. Isäni oli innokas kaiken uuden kokeilija ja ennakkoluulottomasti hankki monenlaisia koneita arjen töitä helpottamaan, varsinkin äidille. Tiskikone taisi olla jo nämä synttärijuhlatiskitkin hoitamassa.
60-vuotispäiville matkustin opiskelijana veljeni kyydissä. Isä piti kesäisin kylän lapsille pyhäkoulua ja toimi paljon myös maallikkopuhujana evankelisissa tilaisuuksissa. Nämä juhlat olivat seurat lähetystyön hyväksi seurakuntakeskuksessa ja talo oli täynnä. Elinpiiri oli meillä lapsilla kuten myös vanhemmillakin laajentunut huomattavasti sieltä kotikylän raitilta ihan maan rajojen ylikin. Isä oli kiitollinen elämästään ja hyvillä mielin. Me lapset aloimme olla aikuisia ja lapsenlapsiakin jo oli. Kepeä ja ruusuinen tunnelma! Siionin Kanteleen iloiset laulut raikuivat.
On hyvä pitää juhlia silloin kun siihen on aihetta. 80-luvulla sitten riittikin hautajaisia ja tasaiselta vaikuttanut tuleva elämänpolku alkoikin polveilla, äidin kuoltua isä etsi ja löysikin vielä uutta kumppania vierelleen.
Viimeinen tapaamiseni isäni kanssa tapahtui kun hän matkusti katsomaan meitä Japaniin kesällä 1988. Odotin esikoistani viimeisilläni ja isäni sai monet kerrat tuntea vauvan potkut vatsallani. Paapan kosketus syntymättömään, niin lähellä ja kuitenkin rajan erottamana. Seuraavalla kertaa olinkin adventtina sylivauvani kanssa isäni arkun äärellä. Taas niin lähellä, elämän ja kuoleman raja oli läsnä.
Isä soitteli pianolla virsiä ja Kanteleen lauluja, lauloikin ja suostui säestämäänkin ellei kanttoria ollut saatavilla. Patisti kovasti meitä lapsiaankin soittamaan ja uskoi kovan harjoittelun korvaavan lahjattomuuden puutteet. Isäni lauluna pidän iloista "Voisinpa Jeesuksestani mä laulaa sydämestäni" Ja joka kerran kun päästään viimeiseen säkeistöön "Kotona kerran taivaassa, katsella saamme Jeesusta" muistelen isääni ja lauluni katkeilee kyyneleisiin, vaikka uskoni onkin sama: "Myös minä uutta virttä saan, riemuiten käydä laulamaan."
"Edessä armon istuimen pääsemme alta taakkojen,
ja kiitoslaulu helähtää, kun taivaan armo lämmittää."
