Uutisissa on hehkutettu miten citykaneista on tullut Korkeasaaren leijonien ja muiden lähiruokaa. Minun uutiseni on se, että olen taas koekaniini. Lääkekokeilun lääkeannos on puolitettu ja nyt nappaan pillerin taas kiltisti joka aamu. Enkä toivo päätyväni leijonan kitaan. Jotenkin kyllä katselen uutta pilleripakettia vähemmän lempein katsein. Sivuvaikutuksetkin saisivat puolittua.
Olen saanut viestejä, etten ole saanut viestejä. Eikä puheluitakaan. Kännykkäni on ollut tavanomaista vaitonaisempi, minkä olen kuvitellut kertovan siitä, että monilla on syysloma meneillään ja mukavasti muuta lomaohjelmaa. Mutta nyt minulle kerrottiinkin, että en ole vastannut puheluihin enkä viesteihin. Enpä niin, kun niitä ei ole tullut perille. Jos näin on käynyt, olen pahoillani, kannattaa tarkistaa vaikka jonkun muun perheenjäsenen tai sähköpostin kautta, jos minua ei saa kiinni kohtuullisessa ajassa.
Tärkeimmät puhelut toimivat kuitenkin. Lääkäri soitti eilen ja tänään tapasimmekin, kun sain uudet lääkkeet. Väsymys on edelleen valtava, nukun pitkien yöunien lisäksi pitkät päiväunetkin enkä sitten muuta jaksakaan. Lääkärin mielestä väsymys ei voi pelkästään olla lääkkeen sivuvaikutus, koska taukoa on ollut toista viikkoa. Anemian hoitoon käytetyllä epollakin on riskinsä, joten siksi siihenkään ei heti olla ryhtymässä.
Kanit kaivavat mielellään tunneleita, joihin piiloutuvat ja joiden kautta pääsevät karkuunkin. Veljeni kanit ainakin silloin lapsuuden kesinä. Nyt minäkin olen tunnelissa, tuloaukko on vain romahtanut ja loukkuja vaanii joka suunnassa. Ollapa karhu ja jäädä sinne talviunille. Kaniparkana nyt kuitenkin etenen.
* * *
Ehkä en kuitenkaan ole kani. Eilisen arjen lämpöisin asia olisi ansainnut tulla kirjatuksi jo eilen. Mutta sopii tähänkin, en ole kani, sillä ei kai kaninpoikaset paista emolleen aamiaiseksi sydämenmuotoista pancakea aamiaiseksi? Tätä emoa sellainen odotti eilen kun vihdoin jaksoin nousta ylös, kuopuksen hellästi paistama ja kauniisti kattama, veitsi ja haarukka sekä vaahterasiirappi vieressä odottamassa.