Lueskelin eilen netistäkin syöpäliiton esitteitä, paljon hyvää materiaalia on onneksi olemassa. Kappas vain, en olekaan ensimmäinen syöpäpotilas maailmassa. Tätä samaa on joku muukin kokenut. Minulle kuitenkin kaikki on ainutkertaista. Siksi koen oikeutetuksi kirjoittaa samoja asioita, vaikka ne jossain toisaalla olisivat jo valmiiksi kiteytettyinä. Ja niin, miksiköhän opiskelijoilla niitä esseitä kirjoitutetaankaan? Opettaja minussa laittaa itseäni testaamaan ymmärränkö asioista yhtään mitään.

En muuten ole kokenut yhtäkään hirveän loukkaavaa ja vaikeaa lähestymistapaa. Toki huomaan ettei aina ole helppoakaan. Etupäässä te lähipiirini ihmiset olette suoria ja lämpimiä, rohkeasti olette kohdanneet minua myös heikoimmillani. Paradoksaalista sinänsä: hyvin läheisen ystävän kanssa itkua on vähemmän kuin vieraamman kohtaamisessa, vaikka luulisi että vieraalle pitäisi jonkinlaista kulissia pystyssä ja sitten ystävän olkapäälle vain vuodattaisi koko tuskansa. Mutta ilmeisesti ystävyys ja rakkaus kannattelee, rauhoittaa minua ja antaa voimia, löytyy jopa naurua ja iloa. Ei siinä viitsi itkeskellä. Mutta toisin on vieraampien kanssa. Kerronko itse? Kysyyköhän se jotain? Onkohan minun nyt sanottava tuollekin? Eilen kävin mieheni kanssa asioimassa, Kelassa ja apteekissa, missäs muuallakaan. Kamala oli istua virkailijan edessä ja seurata: ahaa, nyt se huomaa, mikä tauti on, nyt se miettii pitäisikö kysyä, jaksanko istua ja nyt se yrittää käyttäytyä niin korostetusti normaalisti. Kas kun ei kysy, paljonkos on elinaikaa annettu.  Ei siinä mitään kulissia pysty pitämään, kaikki oma energia keskittyy siihen etten purskahda lohduttoman hillittömään itkuun juuri siinä paikassa. Niin ettei sitten ymmärrä vastata esitettyihin yksinkertaisiin kysymyksiinkään. Mies sai hoitaa sitä puolta.

Näin on muutkin kokeneet, sairas ottaa kannettavakseen eteensä osuneen kuulijan reaktiot. Tai haluaa suojella itseään ettei näkisi niitä. Että saisi hetken olla ihan normaali koiranulkoiluttaja, ihan normaali kaupassakävijä. Moi, kiva nähdä ja kaunis ilma! Ja jatkaa eteenpäin.

Onneksi on kirjoittamisen mahdollisuus. Tekstarit, sähköpostit, tämä blogi. Minä en näe, millaisia reaktioita siellä ruudun toisella puolella on. Saatte aikaa sulatella ja käydä oma tunnemyllerryksenne läpi. Hyvä niin. Olen myös antanut luvan puhua syövästäni - puhuttaisiinhan siitä kuitenkin. Eilen vain sain sitten lausahduksen "Terveisiä, me puhuttiin pitkään sinusta!" Ei kuulkaa ilahduta yhtään, kiukuttaa jopa. Tulee sellainen olo, että olen joku arvioitava näyttelyesine, tai sairas eläin, jolta itseltään ei voi kysyä, sitä sitten arvaillaan.  Puhukaa, mutta kertokaa mitä puhutte. Esimerkiksi se, että on huolissaan kuulostaa jo hyvältä kiteytykseltä. Yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa ei kuitenkaan ole siihen mitä sanoa, mitä minä sanon, mitä toiset vastaavat. Ja mielialani heilahtelut kuuluvat myös asiaan, eletään nyt vain läpi tämä jotenkin.

Syöpäklinikka pitää tiivistä hoitosuhdetta, sain puhelun sieltä aamulla. Lääkäri haluaa uuden ekg:n ja sain keskustella hoitajan kanssa lääkkeen vaikutuksista, verenpaine olikin ennakoitu. Muuten olo on ok, suu on hieman arka, nukuin kuitenkin ja aamu oli taas pirteä. Oi sydämeni, pidä puolesi ja jaksa nyt!