Talvilomaviikoilla monet matkustelevat. Meiltä lähti iloinen seurue silloin Lontooseen, nyt ollaan kotosalla. Vuosi sitten en rekisteröinyt kenenkään reissuja, töissäkään en ehtinyt lomasuunnitelmista jutella. Tänä vuonna se asia on korjaantunut ja vähän väliä kun lentokoneen jyrinä kuuluu yläpuolella mietin kukas tänään lähtikään. Vilkutusta vain sinne Atlantin taakse, Jerusalemiin, Espanjaan, Italiaan ja mikä hienointa: Haitiin. Sinne Haitiin lähti yksi blogimme lukijoista, eikä millekään lomareissulle kuten arvata saattaa vaan Punaisen Ristin työntekijänä, luvallansa kerron teille. Siunauksin saattelen erityisesti tätä ystävää ajatuksissani, jaksamista sinne, lukijoistakin varmaan moni voi sulkea hänet ja kaikki avustustyöntekijät esirukouksiin. Viime päivinä meillä on käynyt monia vieraita, kaukaisin toi eilen Betlehemistä huivin harteilleni. Kun oma kunto ei salli matkustamista, on ihan iloista kuulla toisten reissuista. Eikä näissä kotioloissakaan ole moittimista: sain maistuvimman aterian tänä vuonna tänään! Aina kun valittelen sitä mikä ei maistu niin kerrotaanpa mikä maistuu: keitetyt perunat ja kananmunat, valkokastike, uunilohi ja itse keitetyistä punajuurista tehty raaste. Miedot maut ovat mieleeni, lohta pidin voimakassuolaisena kunnes perhe kertoi sen olevan ihan mietoa. Ihanaa oli syödä kun mikään ei kuitenkaan maistunut kummalliselta makumuistiini verrattuna.
Tarkistelin noita viime vuoden päivämääriä ja huomasin, että hiihtolomaa vietettiin jo ystävänpäivästä alkaen täällä etelässä vuosi sitten. 20.2. oli hiihtolomaviikon perjantai, jolloin iltasella jouduin sairaalaan ja tasan vuosi sitten siis makoilin sairaalahuoneessa yksikseni erityksessä eikä antibiootit olleet lainkaan tehota, crp kohosi huimiin lukuihin.
Hiihtoloman alkuviikosta lepo ei tuntunut auttavan, yskä vaivasi etenkin öisin, myös kylkeä alkoi pistää, tyynyjä kasailin, että sain jonkinlaisen toispuoleisen kohoasennon nukahtaakseni hetkeksi. Iloinen seurue kotiutui hiihtoloman keskiviikkoiltana vuosi sitten. En jaksanut valmistella heille mitään loisteliasta paluujuhlaa, totesin yskän jatkuvan ja vetäydyin takaisin sänkyyn, vatsatautiakin oli pojilla ollut, joten luulin saaneeni senkin kun vatsaa poltteli ja pisteli. Se yö oli vieläkin kamalampi kuin edelliset, totesin, että lääkäriin on pakko lähteä. Aamulla nousin kun yksi Lontoonmatkalaisemme liikkui keittiössä, diabeetikkotytölle ajattelin mielelläni laittavani aamiaista, mutta totesin pystyssä pysymiseni huonoksi ja muistan keskustelleeni, että ehkä tällaiseltä voisi alhainen verensokeri tuntua, hengitys alkoi olla raskaampaa. Tyttö löysi itse aamupalansa ja taisimme molemmat painua vaakatasoon. Mies ehti lähteä asioille ennen kuin sain sanottua että lääkäri taitaisi olla tarpeellinen osoite, kuumeilin. Päivystykseen pääsin sitten iltapäivästä ja pikacrp siellä näytti noin 60, joten lääkäri teki sen, kuumeen ja keuhkokuvan perusteella diagnoosin keuhkokuumeesta ja teki lähetteen tarkempaan verenkuvaan seuraavaksi aamuksi. Kylkeen pisti ja yskä oli valtaisa, mutta niinhän aina keuhkokuumeessa. Nukuin tai olin nukkumatta seuraavaa yötä, raahauduin verikokeeseen ja painuin kotona takaisin sänkyyn. Kunnes puhelin soi.
Puhelimeeni vastasi mieheni, koska olin nukahtanut. Napakasti päivystyksestä komennettiin lähtemään heti sinne ja varautumaan että joudun sairaalaan tiputushoitoon. Crp oli noussut, oli yli 200 ollut aamun kokeessa. Päivystyksessä jouduin heti petipaikalle ja siellä odotellessa ilmoitettiin, että edessä onkin ambulanssikyyti. Piipaa-autoa odoteltiin kyllä kauan, torkuin, hengittelin, ellen yskinyt enkä oikein tarkkaan ympäristöä havainnut. Siitä lähtien kaikki pienimmätkin kuljetukset tehtiin vaakatasossa. Lisähappea aloitettiin. Illalla aluesairaalan päivystyksessä oli ruuhkaa, mutta muistini mukaan sain erittäin hyvän kohtelun, vähän väliä tultiin katsomaan ja monenlaista koetta tehtiin. Vieruskaverit huutelivat aina hoitajille kun he tulivatkin minun luokseni. Crp olikin jo iltaan mennessä yli 400, kuume nousi neljäänkymmeneen. Ei ihme, että päivien kulku on muistissani sumuinen. Osastopaikka oli varma, mutta huonetta jouduin odottelemaan pitkään. Päivystyksen ylilääkäri kävi katsomassa ja oli huolissaan vatsan/kyljen kivusta, bakteeripesäkkeestä puhuttiin ensimmäisen kerran, samoin mahdollisesta tt-kuvasta.
Pääsin osastolle, yksin omaan huoneeseen. Kahdella eri antibiootilla lähdettiin kylvettämään keuhkokuumetta pois. Happimaskiin kurlutti happi äänekkäästi. Poikkeuksellisesti olisi lauantaiaamulla keuhkotautien erikoislääkärikin paikalla, minua lohdutettiin. Kuumeilin, yskin, olo oli tosi kipeä. Sängyltäni matka vessaan tippojen kanssa oli suunnattoman rankka. En saanut nukuttua, pulssi oli jatkuvasti yli sadan. Ja jos joskus nukahdin, tultiin juuri silloin vaihtamaaan tippaa, ottamaan verikoetta, tuomaan syötävää tai juotavaa (eivät maistuneet). Menetin nopeasti tuntuman siihen, olinko kovassa kuumeessa vai en. Tein mielestäni nerokkaita päätelmiä seuraavista: kun tippaneste tuntuu viileältä, jopa kylmältä, kuume on korkealla. Samoin kun yöpöytäni rautaosat tuntuivat viileiltä, oli ruumiinlämpöni sitten korkea. Makailin nimittäin mielelläni sängyn reunalla isäntämiehen asennossa pää leväten pöytää vasten, hengitys helpottui. Limaa irrottavaa lääkettä piti hengitellä, ei tuntunut tehoavan. Kuten ei antibiootitkaan. Hoitajat olivat ihania, toivat juotavaa ja särkylääkettä ja lohduttelivatkin. Tunsin olevani turvassa, vaikka olo ei lievittynyt enkä saanut nukuttua. vain kerran aikaisemmin olin ollut vastaavalla tavalla kipeänä, kaksikymmentä vuotta aiemmin Japanissa sairastuin laajaan bakteeritulehdukseen ehkä rintatulehduksen seuraamuksena ja makoilin horkkakuumeessa sairaalassa. Nyt sain olla Suomessa, olin turvassa, kotiin en edes halunnut. Keuhkokuumeviesti ja arvio useamman viikon sairaslomasta lähti esimiehelle kouluun. Kolmen viikon sairasloma tuntui aivan liian pitkältä.
Tuohon vuoden takaiseen kuntoon verrattuna voin siis nyt loistavasti. Jaksan kävellä, hengittää, olla pystyasennossa, ei ole kuumetta, ei pyörrytä ja mikä ihaninta: ei tarvitse yskiä. Olinhan yskinyt jo tammikuun lopusta alkaen. Ja tuo yskä jatkui aina leikkauspöydälle saakka. Kolmeksi viikoksi arvioitu sairasloma venähti kuitenkin paljon pidemmäksi.