Sairastuttuani ja leikkauksesta toivuttuani liikkumiskuntoon putkahtelee tuon tuostakin esiin ajatus siitä, että teen jotakin ensimmäistä kertaa sitten sairastumisen. Jotkut ekat kerrat ovat olleet riemastuttavia, jotkut jännittäviä - jopa useita päiviä etukäteen hermostuttavia. Ja kun ajattelee ensimmäistä kertaa, johtaa ajatus helposti myös sen viimeisen kerran mahdollisuuteen.

Sormet ovat parissa päivässä lähteneet parantumaan vauhdikkaasti ja niin olemme sittenkin lähdössä reissuuun Pohjanmaalle. Tosin alkuun viemme vain tyttären serkkulaan ja me vanhemmat menemme ensiksi Keski-Suomeen ystäviä tapaamaan. Tässäkin reissussa on niitä ekoja kertoja tulossa monta. Ihmisiä, joita tapaa ensimmäistä kertaa kurjien uutisteni jälkeen, ei niinkään enää jännitä, on kiva nähdä ja kohdata kasvokkainkin eikä vain täällä netissä tai puhelimessa. Varsinkin suvun pienet ja vanhukset on tärkeä kohdata kasvokkain. Mutta jotain kurkkua kuristavaa on ajatuksessa, että sielunmaisemani lakeus avautuu jälleen eteeni kun enää itse ole sama. Ja siinä että menen vanhempieni haudalle kuten aina kotiseudulla käydessä ei pitäisi olla sellaista uutta kuin miltä nyt tuntuu. Äitini kuoli syöpään ja nyt itse sairastuttuani on se aika vuosia sitten (1982) noussut voimakkaasti mieleen. Siis menen ensimmäisen kerran äitini haudalle itsekin syöpää kehossani kantaen. Siinä on iso kipupiste, varmaan oma sairastumiseni on aktivoinut niin monia muistoja, jotka silloin oli kestettävä ja ehkä jotain oli torjuttavakin. Täytin silloin 24, menetin äitini nuorena, äiti itse oli 59-vuotias. Kipu syntyy siitä, että nyt minulla on omat nuoreni kasvamassa ja kotoa irtautumassa. Syöpä ei minua saa vielä viedä.

Ensimmäinen kesälomareissu täällä kotimaassa siis edessä. Perinteinen jokakesäinen kohde, silti kuin ensimmäinen kerta. Olihan kuitenkin lähellä ettei tätäkään kertaa olisi tullut.