Kesälukemisena on kanssani kulkenut jo viikkoja ystävän vinkistä Helena Anhavan runokirjat. Uudesta Kukaan ei tiedä-kirjasta lainaan tähän runoa
Kukaan ei tiedä
että istun tässä portaalla auringossa,
se on minun ja auringon välinen asia.
Kukaan ei tiedä
että kuuntelen punarintaa,
sen englantia
jota en ymmärrä.
Olen tullut turvaan ihmisiltä
puitten ja lintujen luo
puhelemaan
yksinäisyyteni kanssa.
Runossa on kesä. Tänään tuo porras oli laituri ja penkki. Punarinnat vaihtuivat lokkeihin, ei se kyllä englannilta kuulostanut, kiinalta ennemmin. Aurinko oli sama. Ja kiireisen kaupungin ihmiset kulkivat ohi kenties oman yksinäisyytensä kanssa. Venematka Sirpalesaareen sen jälkeen ja myöhäinen lounas ravintolassa olikin jo toisenlaista. Pieni virkistävä kesäretki, jonka voi vähillä askelilla tehdä.
Seuraavaksi runo, jonka luettuani ei mikään muu runo enää puhunut. Jo kirjan toisella sivulla. Mutta tämä oli minun elämäni ja kohtaloni.
Keitä me kerran olimme
ajassa joka ei palaa,
viattomuuden ajassa?
Jostain naapurimökistä
pieni tyttö,
Saara Petronella,
niiasi ja kysyi:
- Ostatteko mansikoita?
Metsämansikoita ropposessa.
Ei tämä ole unta,
se tapahtui kun kesät olivat kesiä,
etuoikeutettujen kesiä.
Jotain painavaa laskeutui päälle,
lyijypeite:
- Tämä on elämä,
nyt suoritat sen
annetuissa olosuhteissa.
Vaihtoehtoja ei ole.
Nämä runot siis Helena Anhavalta, jota ainakin kesäkuisessa tämän blogin hoitotahtokeskustelussa siteerattiin. Jotain painavaa laskeutui minun päälleni tänä keväänä runoilijan sanoin. Jonain toisena keväänä lyijypeite olisi saanut ehkä toisenlaisen merkityksen. Mikä on sinun lyijypeitteesi?
