Sain lahjaksi hyvän mielen kirjan. Riikka Juvonen kertoo kirjassaan Arjen lämpöä millaista arki on. ”Kuraisia jälkiä eteisen lattialla, kauppakasseja, huolia ja työtä, joka jatkuu aina vaan. Se on tasaista, harmaata ja joskus jopa ikävää. Mutta jos meitä kohtaa onnettomuus, sota tai vaikkapa vakava sairastuminen ja elämämme muuttuu olennaisesti, jäämme kaipaamaan arkea. Kaaoksen ja hädän keskellä emme ikävöi mitään suuria juhlia vaan ihan tavallista arkea. Niitä pieniä asioita ja askareita, jotka ankkuroivat meidät turvallisesti elämään; ruoanlaittoa, kupillista kahvia, kävelyä tutulla tiellä. Arki on kotoista ja hyvää tekevää kuin lämmin leipä, jonka tutut kädet ovat leiponeet. Arki on todellista elämää.”

Kovin totta on tuon kirjan sanoma. Muutama päivä sitten kirjoituksessani pohdin sanojen mahtia ja mietin tätäkin kirjaa, sen kaunista kuvitusta ja mukavia, minulle niin tutunoloisia muisteluita lapsuudesta vuosikymmenten takaa. Ei se arki ihan pelkästään sitä ollut mitä nämä sanat, ja myös minun sanani, mukanaan kantavat. Oli vesisateisia polkupyörämatkoja, oli raskaita sokerijuurikasrivejä, liejuista perunannostoa, pakkasessa koppuraksi kovettunutta lahjetta ja helmaa, kiirettä, aikuisten paineita, jotka näkyivät suun kireänä viivana ja puhumattomuutena, ovena, joka läjähti kiinni. Mutta silti mieli muistaa, haluaa muistaa, hyvän arjen.

Valokuvaajat tekevät samaa, kamera etsii kauniin katselukulman, rajaa rumuuden pois tai jättää harkituksi kontrastiksi. Syksyisen harmaista päivistä on tämän lokakuun blogeissa löytynyt huikaisevan kauniita kuvia, välähdyksiä toisenlaiseen näkökulmaan. Totuuksia, joita helposti sivuutamme. Mutta onko niissäkään koko totuus? Ja onko totuus koskaan sama kaikille? Joka tapauksessa, niin mielelläni avarran tajuntaani vaikkapa Aamun tai Unan kuvien kautta.

Itse koen kuvittavani elämääni sanojen kautta. Maalailen niillä näkymiä mieleni maisemaan. Viime päivinä tämä kuvittaminen ei ole innostanut, tosin koneellekin on ollut tungosta. Sellaista särmää, joka tekisi kuvasta kiinnostavan ja loisi tarmonpuuskan raivaamaan tietä tietokoneelle, ei ole löytynyt. Väsymys siis vaivaa edelleen, sateiset ilmatkaan eivät ole houkuttaneet ulkoilemaan, hengästyminen on tuttua jo pienenkin puuhastelun jälkeen. Suururakka oli saada kaalipata hautumaan. Enkä minä niitä kaalia ja sipulia edes pilkkonut. Mutta padassa on mukana arjen lämpöä. Hyvä kuva tästä päivästä, pitkä viipyilevä haudutusaika, kuin mitään ei tapahtuisi ja tapahtuu kuitenkin.