Lueskelin äskettäin näitä kirjoitelmiani sairastumisen alkuajalta. Ihmeesti sitä unohtaa yksityiskohtia ajasta ja tapahtumista, joita ei uskoisi unohtavansa. Hyvä, että kirjoitin, sillä nyt minulla on kirjallista dokumenttia sille, että olen oikeasti paremmassa kunnossa enkä vain kuvittele. Mitään tapahtumattomina päivinä, silloin kun väsymys ja huonotuulisuus ovat päivän fiiliksissä etusijalla, on terveellistä huomata miten moni asia kuitenkin on ihan kunnossa ja täysin parantunut.
Tänään ilmestyneessa Syöpä-lehdessä Lassi Kurkijärvi pakinoi samaa aihetta sivuten ostikon "Onnellisia loppuja" alla ajatuksiaan siitä ettei tullut kirjoittaneeksi blogia sairautensa eri vaiheista. Hänellä aloituksen esti se, että hän "halusi kirjoittaa vain tarinoita, joilla on onnellinen loppu". Nyt viiden vuoden jälkeen hänellä on se onnellinen loppu, mutta hänen mielestään "jotain siitä tärkeimmästä eli viisivuotisesta matkasta on kadonnut lopullisesti. Kun palaset hukkuvat, kokokaisuus jää vähäisemmäksi kuin osiensa summa" Näitä palasia minulla on siis kasassa, mutta kokonaisuutta ei ole vielä näkyvissä.
Oman kertomukseni alku on epämääräinen. Tässä blogissa on ensimmäinen merkintä 14.3., viikko leikkauksen jälkeen. Oikeasti avasin blogin vasta 23.4. ja kokosin näitä aikaisempia merkintöjäni muualta. Lukiessani mainittua pakinaa olin kiitollinen, että tulin itse aloittaneeksi palasten kokoamisen. Mutta mikä olisi oikea alkupiste tässä tarinassa? Se, kun tammikuussa sairastuin flunssaan? Se, kun hiihtolomalla jouduin sairaalaan? Se, kun minulle kerrottiin kasvaimesta? Se, kun leikattiin? Se, kun kerrottiin että kasvain oli pahanlaatuinen? Se, kun kerrottiin, että syöpä oli levinnyt? Vai onko alkupiste ollut se, kun kehossani syöpäsolut alkoivat salassa kasvaa? Kun tunsin hiipivää väsymystä, jaksamattomuutta? Se ihan alkupiste on minulta hämärän peitossa, ei iso kasvain ihan muutamassa viikossa kasva, voi olla vienyt jopa vuosia. Kokemista ja elämistä kaikki. Tiedonsaantipäivät ovat jääneet erityisinä mieleen, mutta sehän oli vain olemassaolevien tosiasioiden toteamista, niiden alku oli jo ollut ja niiden kokijana olin ollut tietämättäni. Tämä kevät oli kyllä käännekohta, kaiken ilmitulon kevät ja uuden alun kevät. Sitä kevättä elän yhä eikä ole syytä blogin osoitteessa olevaa nimeä Leenan kevät vaihtaa, vaikka kalenteri näyttää jo keskikesää.
Palasia siis kirjoittelen. Paitsi että alku on edelleen avoin, on isompi kysymys siitä, millainen loppu tarinalle tulee. Otin riskin kun en sitä tiedä. Lukijana olet rohkea kun kuljet kanssani. Pakinan kirjoittaja kavahti mahdollisuutta, että hänen tarinallaan ei olisi onnellista loppua. Jotain itse tiedän varmasti. Loppu on onnellinen, kävi miten kävi.
Pakinassaan Kurkijärvi tuo esiin hyvän ajatuksen siitä, että on osattava arvostaa myös pieniä palasia, hetkeen tarttumista omassa elämässään. Se ehkä parhaiten kuvaa näitä kirjoitelmiani, yritän tarttua johonkin kiinni ja hahmotella siitä näkyvän palasen talletettavaksi. Jokainen päivä, jonka saan elää, on kuitenkin sen arvoinen.