Olen ollut kolme kertaa raskaana ja ne kaikki odotukset ovat päättyneet onnellisesti lapsen syntymään. Keskustelimme tyttären kanssa viikolla siitä, milloin elämä alkaa, milloin kohdussa kasvava solumöykky on selvästi ihminen. Tämä keskustelu johti vääjäämättä ajatukset siihen, että nytkin sisälläni on siis kasvanut solumöykky. Tällä kertaa ei ole tiedossa onnellisesti uutta elämää vaan päinvastoin, uhkana on jopa tämän omani menettäminen. Onko tämä käänteinen raskaus? Lapsiani odottaessa pieni tuntematon sisälläni on ollut suuren ilon lähde ja saanut aikaan huikeita onnen kokemuksia. Näin koin, vaikka se jo ihan pienestä antoi myös vaivaksi luokiteltavia tuntemuksia, kuopuksen odotus oli jopa kaikki normit ylittävää pahoinvointia. Sen jaksoi ja on melkein jopa unohtanut kun kaiken vaivan palkkana oli tuhiseva nyytti, nyt nuoreksi naiseksi kasvanut tyttö. Tai nuo pojat.
Nyt sisälläni kasvanut solumöykky on aiheuttanut vain pelkoa, huolta ja surua. Pienen alun kasvamisesta isommaksi ei ole kukaan iloinnut, vaan uhka on vain suurentunut. Kasvaminen on lähtenyt pienestä solumuutoksesta ja jatkunut kauan ennen kuin itse mitään havaitsin. Käyn lääkärissä kuin neuvolassa, päämäärä on vain eri. Kun aikoinaan neuvolakäynneillä iloittiin kasvusta, nyt se on valitettavaa ja sitä vastaan yritetään kaikkia tunnettuja keinoja. Vatsa on oudon tuntuinen, suuri ja turvonnut, tunnotonkin monesta kohdasta leikkauksen jäljiltä. Pienen tuntemattoman uhkaava olemassaolo saa mielessäni jokaiseen tuntemukseen huutomerkin peräänsä. Huoltahan odotusaikanakin tunsi, mutta myös varmuutta siitä, että elimistö täyttää tehtävänsä. Toivo vauvasta oli kantava voima. Nytkin toivolla on merkitävä rooli. Yhtymäkohtia raskaana oloon on paljon. Mielikin on raskas. Miten ihmeessä tuollainen sana, olla raskaana, on valikoitunut lapsen odotuksen ihmeellistä posistiivista olotilaa kuvaamaan. Eikä tälle, kasvainta sisällään kantavalle, ole omaa sanaa. Olla sairaana? Ei tämä mikään flunssa ole! Olen raskautettu tällä tilallani, enkö nyt ole raskaana sanan raskassoutuisimmassa merkityksessään?
Tänään ajattelen ystävää, jonka vatsassa kasvain on tullut niin suureksi, että kaikki hoidot on lopetettu eikä aikaa ole enää annettu paljoa. Pieni tuntematon on muuttunut suureksi ja voimakkaaksi eikä edessä ole syntymä vaan kuolema. Odotusaikaa silti eletään. Ei ei, kasvain on virhe, syöpä on virhe, syöpäsolu on virheiden summa. Tuollainen kuolema on virhe, tekee mieli huutaa. Kaiken pohjalla ei ole hyllyvä suo vaan lopulta tukeva pohja, jolla huutoni huudan. Tämä ja tuo odotus on sittenkin syntymän odotusta, syntymistä iankaikkiseen elämään, tuonpuoleisen aukeamista.
Viimeiset päivät odotusaikana juuri ennen vauvan syntymää, ovat olleet itselleni ainakin seesteisiä, pitkiä rauhallisia päiviä, jolloin on valmistautunut tulevaan lepäämällä ja nauttimalla siitä kaikesta mitä ei synnytyksen jälkeen olisi enää voinut tehdä. Sellaisia toivon sinne aivan toisenlaisen odotuksen täyteisiin päiviin. Minun odotukseni on alussa.