Koulu alkoi täällä meillä jo viime viikolla, ja niin pohjanmaalla kuin siellä pohjoisessakin. Pääkaupunkiseutu aloittaa kuitenkin vasta alkavalla viikolla. Koulun alku ei mene huomaamatta ohi, eikä ainakaan näin syrjään jääneen opettajan mielessä. Uutiset ja mainostajatkin sitä toitottavat, puhumattakaan suvun ja ystävien koululaisista tai opettajista.  Kun elämässä tapahtuu nyt niin paljon muuta suurta, en ole päässyt vellomaan hirveässä itsesäälin suossa osattomuuttani. Mutta mielen pohjalla soi hiljainen surumielinen molli. Ei tässä näin pitänyt käydä. Miten mielelläni olisin ollut aloittamassa uutta lukuvuotta! Samalla on kiitollinen olo meidän hyvinvointiyhteiskunnastamme, että sairaslomalle jääminen on mahdollista.

Tänään kurkistin koulumaailmaan nuoren alkavan opettajan näkökulmasta. Oli mukava kun nuori opettaja tuli kysymään kokemuksistani, koska hänellä on edessään ensi viikolla erityislapsista koottu ekaluokkalaisten ryhmä. Ne lapset saavat mahtavan open! Samalla kun juttelimme kyllä selkeästi kirkastui ettei minusta tänä syksynä sellaiseen työhön olisi. Kannustamaan ja tsemppaamaan siihen kyllä vielä onneksi pystyn. Kivalta tuntui se, että joku arvostaa kokemustani niin että tuli oikein kyselemään neuvoja. Vastedeskin olen siihen valmis, epävirallinen työnohjauspiste on siis avattu!

Mikä minua siinä koulumaailmassa oikein kiehtoo? Työyhteisö on tärkeä, koulun henkilökunnalla on melko paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja sopivassa määrässä myös jotain erilaisiakin, joten keskustelunaiheita riittää, oikeastaan aina jää juttu kesken. Niitä olisi mukava jatkaa. Ystäviäkin siellä on. Oma alani, erityispedagogiikka, on haastava ja kehittyvä alue koulussa, on innostavaa tarttua johonkin uuteen menetelmään tai välineeseen varsinkin jos sen myötä saa havaittavia oppimistuloksia. Erilaisten oppijoiden myötä löytyy aina uutta opiskeltavaa eikä paikoillaan junnaamisen vaaraa ole. Vaikka huomasin tänäänkin sanovani melko monta kertaa "näin minä olen (aina) tehnyt." Niin, ehkä iloa on siitäkin, että kaikki ei ole ihan alussa opettajuudessani, osaan jo monet asiat, sen kun toteuttaa ne. Opettaminen on kivaa työtä, vaihtelevaa ja opetussuunnitelmien puitteissa omille ratkaisuille on paljon tilaa.

Viimeinen ja tärkein kaipaamani asia on ehdottomasti lapset itse. Minä vain tykkään olla niiden seurassa. Kun siellä napapiirillä kyselin ensimmäisestä koulupäivästä "puhuiko ope pitkään ja teidän piti vain kuunnella?" Niin riemastuttavasti vastasi pieni poika: "Joo, mutta oli siinä sitä elämääkin välissä...!" Lapsen näkökulma on aina juuri noin rehellinen. Kuka minulle täällä kotona tuollaisia helmiä lausahtelee? Yleensä lapset vielä jossakin vaiheessa muistavat sanoa, että meidän ope on paras. Ilmeisesti sitä elämää sinne väleihin on kylliksi löytynyt. Kelpaa siinä olla opettajana, kehut aina hivelevät. Halauksiakin saa säännöllisesti, pikemminkin niitä täytyy hillitä.

Tämän syksyn erityispiirre on myös se, ettei kukaan omista lapsistani mennytkään enää peruskouluun. Etappeja elämässä siis ohitellaan. Vasta äskenhän juhlistimme sitä ettei ketään enää viety päiväkotiin? Onneksi skootterityttö ei ole liian iso istumaan välillä syliin: meillä se tarkoittaa erityisen hauskaa hetkeä, koska silloin pieni karvainen kaveri aktivoituu pyrkimään samaan syliin saamaan osansa haleista. Ja saa. Haleja onneksi kotonakin riittää.

Opettaja minussa siis elää tämänkin syksyn koulutyön tahtiin, sivussa, mutta ajatuksissa mukana. Miehen työn myötä ehkä enemmänkin. Kouluvuosi on alkanut.