Jos syöpähoito on kuin pitkä peli, joka jakautuu eriin, niin nyt minä olen hävinnyt niukasti viimeisen erän. Torjuntavoitto olisi tullut, jos kasvain olisi pysynyt entisellään, kunnon erävoiton olisin saanut, jos se olisi pienentynyt. Tämän erän hävisin, kun kasvaimessa on pientä kasvua. Mutta muualle leviämistä ei edelleenkään löytynyt, joten taistelu jatkuu, tämä erä ei suinkaan päättynyt rökäletappioon, milleinä ero mitataan.

Lääkäri siis soitti tänään eilisen sijasta. Yö meni hieman levottomilla unilla, mutta onneksi sitten puhelua ei tarvinnut koko päivää odottaa. Lausuntoa näistä kuvista ei ollut eilen vielä tullut, joten siksi viivästymä.

Uusi erä on alkanut ja nyt uudella taktiikalla kun lääke on vaihtunut. Selvästi se tuo itselleni uutta intoa ja päättäväisyyttä, nyt päihitän vastustajani tässä erässä. Samalla kyllä mietin edelleen urheilumaailmaa: miten ihmeessä urheilija jaksaa koota itsensä ja pyrkiä kohti parempaa suoritusta aina uudestaan? Urheilu taitaakin olla huono vertaus, sillä liikunnasta, peleistä itsestäänkin, saa tyydytystä ja iloa. Minä mittelisin voimiani mieluummin jossain toisessa lajissa. Onneksi on tuo uusi lääke, sen varaan nyt lasketaan paljon. Toivo, se elää.  

Aika moni on harmitellut sadasosiakin, minä suren millejä. Olon pitäisi olla lohdullinen, tätä voidaan hoitaa, taistelua ei olla hävitty. Aina joku sellaisenkin uutisen saa. Pitäisi olla siis lohdullinen. Jos olisin erätappion kärsinyt urheilija, en kyllä antaisi haastattelua juuri nyt. Siksi kun pitäisi olla, vaan ei ole.