Kun maas' on hanki ja järvet jäässä...
Siinä se on, Alpo Noposen joululaulussa, se suomalaisen sielunmaiseman jouluinen kuva. Kun marraskuinen pimeys saattelee joulukuulle, alkaa lämpömittarin huolestunut tuijottelu, säätiedotuksen lukijan maanittelu: lupaa pakkasta, anna lunta. Että voisi käydä lämmin henkäys talvisäässä. Entä sitten ne niin monet joulut, kun maas' on ollut märkää mutaa ja järven silmät katsoneet mustina joulunviettäjää? Käy se lämmin henkäys silloinkin, tiedämme sen. Miksi ihmessä se henkii täydellisimmin lumisessa pakkasmaisemassa? No, nyt meillä on ne pakkaset tuikeat, joista joka joulu laulamme. Miksi ihmeessä se tuntuu niin tärkeältä. Eikö joulu muka ole joulu lämpimissä maissa?
Ei huolta murhetta kenkään muista...
Vai ei muista! Kyllä on äiti tai vanhemmat yhdessä huolehtineet ja murehtineet kovastikin. Kiirettä on pitänyt, että on ehtinyt kuulemaan miten laulu kaikuvi lasten suista ja silmät ovat riemusta hehkuneet puhtaiden juhlavaatteiden yllä joulukuisissa monissa joulujuhlissa ja varsinkin itse aattona. Jouluaattoiltana ja lempeinä joulunpyhinä kyllä vihdoin joulun huoleton ja murheeton olo vihdoin hiipii mieleen. Saa nukkua. Kun enkeli sanoo "älkää pelätkö" paimenille, tuntuu se sanovan samalla jokaiselle äidille ja isälle: älä enää huolehdi, älä murehdi, älä sure. Anna jo olla, lepää.
On äiti laittanut kystä kyllä
hän lahjat antaa ja lahjat saa...
Entä tämä äiti, ja monet muut, jotka eivät ole jaksaneet tai voineet laittaa kystä kyllä? Ja vielä lahjatkin! Tässäkö kiteytyy se täällä blogeissakin huokuva täytymisen kiireen kanssa painiskelu. Äidin on laitettava lapsille joulu! Ei riitä että mikään tavallinen vaan "kystä kyllä"! Eikä runoilija mitään yhdestä lahjasta puhunut, eikä ainakaan mistään vertauskuvallisesta vuohesta jonnekin kauas. Ei, nämä ovat niitä hellien ja ajatuksella valittuja, mieluiten itsetehtyjä ja omatekemä runo kortissa päälle. Ja kukapas on vaivihkaa vinkannut, että tuollainen sukat (lähikaupan tarjouksessa) olisivat ne äidin mielestä tosi mukavat saada joulupaketista, jos joku.
Onneksi Alpo Noponen lopulta, mutta pienessä sivuosassa tuo esiin:
Vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
ne silmiin kalleina kangastaa:
siks mieli hellä on kristityllä,
kun joulu on!
Laulu on kieltämättä kaunis, ja joku voi sanoa, että tuohan on juuri alleviivaava loppuhuipennus ja olen tahallani ymmärtänyt runoilijan tarkoituksen väärin. Mutta ajatelkaapas, jos tuo Noposen Alpo olisikin runoillut jotenki näin:
Kun syksyn synkeys on valloillansa / ja mieli maassa olennon / kun pääsky pitkään on matkoissansa/ ja metsä autio lauluton / Käy Taivaan henkäys luoduillensa: kun joulu on!
Ei huolta murhetta saa kukaan kantaa/ ei työtä raskasta raataa / vain kiitos taivaaseen riemuin antaa / ja taakat kaikki Isälle kaataa. /Ja perheet yhdessä juhlaa laittaa: kun joulu on!
On meillä kaikilla joulu kyllä / kun lahjoista suurinta muistaa saa / vaan seimi pahnat ja tähti yllä/ ne silmiin kalleina kangastaa/ siks mieli hellä on kristityllä; kun joulu on!
Kieltämättä nyt sain vähän vaikutteita kaikilta niiltä lapsilta, jotka katsovat oikeudekseen väännellä vaikkapa joulupukkilaulua. Mutta jos jo monet vuosikymmenet olisi laulettu jotenkin tähän tapaan? Olisimmeko sitten edes vähän vapaammat näistä joulun täytymisistä? Ja tunteeko kukaan sellaista joululaulua, jossa ihastellaan sitä miten kiva on istua yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa, nauttia yhdessäolosta, jakaa yhteistä leipää ja nauttia muistakin joulunajan herkuista, antaa ja saada pieniä lahjoja, laulaakin vaikka yhdessä. Sytyttää kynttilöitä sisään ja ulos, ottaa esiin seimen ja muita joulukoristeita, miettiä joulun merkitystä, muistella menneitä jouluja ja jutella kuulumisia, jakaa huolia ja kokemuksia. Kaikkea sellaista tapahtui minulle tänään. Siitäkin olisi kiva laulaa!
