Syöpä on vakava tauti. Paljon korostetaan sitä, miten nykyaikaisilla hoidoilla moni voi sanoa parantuneensa tai hoitojen avulla saaneensa paljon lisävuosia, jatkoaikaa elämäänsä, vaikka syöpä piilee taustalla. Mutta samalla pysyy tosiasiana se, että aina on niitä, jotka eivät selviä. Tänään haluan kirjoittaa siitä.
Eilinen suruviesti nopeasti syöpään menehtyneestä kosketti minua kovasti, hän sairasti munuaissyöpää kuten minäkin. Tämä syöpä löytyi niin myöhään, loppukesällä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Miksi hän, minua nuorempi, menehtyi ja minun syöpääni voidaan hoitaa. Olenko onnekas? Ei kyllä juuri nyt ihan siltä tunnu. Elämän ja kuoleman Herran edessä olen nyt hiljaa. Poismenneelle ja lohduksi häntä sureville soi mielessäni nämä säkeet (Anna-Mari Kaskisen Perhoslaulu):
"Eilenhän vasta katselin lasta,
haurasta kasvavaa.
Näin siivet hennot,
näin ensilennot,
odotti kaunis maa
Taivaaseen lensit valoa päin,
huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.
Mureni taika,
mitä on aika,
missä on perhonen?
Tiedämme täällä, levon sait päällä
Jumalan kämmenen.
Taivaaseen lensit valoa päin,
huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.
Perhonen pieni valaisit tieni,
aina jäät sydämeen.
Päivämme kiitää,
aika pois liitää,
kohtaamme uudelleen.
Valossa kylpee Jumalan maa,
jokainen siivet eheät saa.
Sinä taivaaseen lensit,
jo siellä odotetaan."
Onnekas on ainakin jo perille päässyt, niin haluan uskoa. Olisin halunnut liittää tuon laulun tähän Ekolan Hannan esittämänä, mutta enpä löytänytkään Youtubesta. Sen sijaan löysin tämän, jonka sanoja kuuntelin mietiskellen.
Paljon mä menetin, liikaakin kai, osansa maljasta jokainen sai, laulaa Hanna. Jokaisen elämässä on menetyksiä, ihan helpolla ei taida kukaan päästä. Joidenkin kohdalla tuntuu, että osaksi on tullut liikaa, paljon yli sietokyvyn. Kuolemaa, sairautta, eroja ja muuta tuskaa voi kertyä elämässä kohtuuttomalla tahdilla. Lyötyä lyödään lisää. Terve loppuelämä, olenko sen menettänyt? Ja onko se mitään kuitenkaan kuolemalle menettämisen rinnalla. Saan elää, tautia kantaen, onko se minun osani nyt tästä elämän maljasta?
Voi miten paljon me toivoimmekaan,niin paljon toiveita haudata saan. Jokainen menetys vie mennessään palan tulevaisuutta. On rakennettava uudet haaveet ja unelmat. Valokuva-albumejamme selaamalla voimme nähdä välähdyksiä kuitenkin niistä toisenlaisistakin toiveista, niitä toteutuneitakin mahtuu elämään. Hiven kiitollisuutta jo löytyy: saan toivoa, pettymyksen uhallakin. On ehkä syytä haudata ne toteutumattomat toiveet eikä jäädä katkeroitumaan niiden äärelle. Antaa tilaa uusille.
Tänään en suostu luovuttamaan: huomisen murheet ei saa lannistaa. Huomisen murheet rakentuvat eilispäivän kokemusten kautta. Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra, sanotaan. Varovaisesti, siipeensäkin saaneena, voi keräillä sen mikä tänään on ympärilläni totta ja pitää siitä kiinni. Päättää elää taas kerran.
Näin meidän tarinaa kirjoitetaan, miten se loppuu en aavistakaan, valmis oon vastaani sen ottamaan. Tänään en suostu mä luovuttamaan! Elämä on suostumista, oma tarina muodostuu vain elämällä se päivästä toiseen. Opettelen sanomaan: olen onnekas monessa suhteessa. Saan elää ja nähdä millaiseksi tarinani muodostuu. Onhan se jännittävää. Rakkaus on, pysyy päivästä päivään. Oi kunpa jaksaisin taas rakastaa.
***
Liitän vielä tähän loppuun talteen tämän päivän raamatunlauseen.
Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. (Jes. 41:10) Ei siis arkana pälyillä, ei eiliseen, ei huomiseen. Jumalan teonsanojen aikamuoto on preesens, nykyhetki, siinä Hän vahvistaa, auttaa, tukee. Olen onnekas kun näin on.
