Nukahdin aamulla särkylääkkeen otettuani uudelleen ja siitä heräsin keskeltä tapahtumarikasta unta. Unessa olin tilaisuudessa, jota pidettiin paikasssa, josta en erottanut oliko se julkista tilaa vai jonkun koti. Tiiviillä asuinaluella oltiin, ei mitenkään suomalaisella, metrolla tai ratikalla pääsi ihan lähipysäkille. Ystäväni oli vastassa (tämä ystävä oli yksi teistä, rakkaat lukijat! Vinkki: toit amarylliksen kyydissäsi se, ketä piti etsiä) Talossa oli jotkut juhlat, ihmisiä tuli ja meni, osa tuttuja. Unille tyypilliseen tapaan tuntemiani ihmisiä jännittävästi yhdistellen ja oli ihan mukava olla kunnes huomasin, että käsilaukkuni, jonka olin ihan varmasti laskenut tuolin alle, oli hävinnyt kenekään ohi kulkematta. Käsilaukku oli valkoinen, ja jokin valkoisen vilahduksen olin ollut havaitsevinani, mielestäni oli selvää, että se oli varastettu. Huoli laukustani oli suuri, siellä oli kaikki, rahat, liput, passi, pankkikortit, avaimet. Lähdin sitten laukkuani etsimään ja tutkimaan paikalla olevia ihmisiä. Ystäväni kertoi, että äitinsäkin oli tullut paikalle ja minun pitäisi tavata hänetkin, yläkerrassa. Talossa ei kuitenkaan ollut tavanomaisia portaita yläkertaan, vaan kaikki kulkivat luontevasti kiiveten kirjahyllyä pitkin. Yläkerta aukesi siellä parviratkaisuna, joka laajeni muuallekin. Unessa olin täysin sama minä kipeine polvineni joten tehtävä tuntui mahdottomalta. Ystäväni kipaisi ylös nopeasti ja hävisi sinne ajattelematta lainkaan miten hankalaa minulla olisi. Päätin kuitenkin yrittää ylös, kenties se laukkukin löytyisi sieltä. Kiipesin pitkin hyllykköä, siihen oli huomaavaisesti rakennettu paksuista kirjoista kivoja askelmiakin. Huomasin kuitenkin, että hyllyä ei oltu mitenkään pultattu seinään kiinni ja se huojui painostani ja hidastelustani. Jotenkin pääsin melkein ylös saakka, mutta sitten olisi ollut punnerrettava itseni sen viimeisen hyllyn yli käsivoimin, kädet tuntuivat kuitenkin hervottomilta, jalat eivät löytäneet tukevaa sijaa, hylly huojui irti seinästä... Alhaalla joku nuorimies havaitsi ahdinkoni ja asettui hyllyn tueksi, mutta ei hänkään saanut minua tsempattua eteenpäin, hävetti ja ahdisti.
Heräsin. En löytänyt laukkua, enkä ollut päässyt ylös. Rintaa puristi oikea kipu edelleen kuin se hyllyn reuna. Olisipa sekin ollut unta vain.
Unet ovat hauskoja matkoja mielemme käsittelemiin asioihin, jossa asiat kietoutuvat toisiinsa surrealistisella tavalla. Ihan kuten tässä. Tuo rintalastani alla majaileva kipu on muuten ennenkin saanut minut uneksimaan vaarallisesta tilanteesta, jossa jokin puristaa kovasti rinnasta. Siinä sitten herätessä on hämmentävä tilanne kun tajuaa nähneensä unta, mutta samalla tiedostaa että se unessa aistittu kipu on kuitenkin totta. Silloin unen maailmasta on vaikea päästä eroon eikä se unohdu kuten monet muut unet. Tämäkin loi tälle päivälle oman sävynsä, näiden ajatuskulkujen tulkinta kuitenkin oli helppoa. Olen menossa työkaverieni illanviettoon tänään ja huomenna, jos jaksan, voisin lähteä opetusalan messuille miehen seuraksi messukeskukseen. Siitä siis unen ihmiset, työkaveripitoista oli kovin. Unen ensimmäinen huolenaiheeni, se valkea laukku, edusti varmaan tätä eläkepäätöksen mukanaan tuomaa menettämisen haikeutta. Juuri sellaista laukkua en oikeasti edes omista. Jotain tärkeää oli viety. Ja hyllyn kiipeäminen alleviivasi raihnaisuuttani ja uuden edessä kokemaani hankaluutta.
Unessani yläkerta, johon en siis päässyt vielä kurkistamaan, oli houkutteleva mahdollisuus. Minusta se talo oli aika mahtava paikka, tosi mielenkiintoinen arkkitehtuuriltaan, yllätyksiä täynnä, sitä ei hahmottanut ensi katsomalta. Eteenpäin olen siis menossa. Emmin voimiani ja haikailen menetettyä, mutta eteenpäin mennään.
Aina joku pelästyy puolestani kovin kun rehellisesti kerron tuntemuksiani enkä erityisesti alleviivaa sitä, että luotan toki edelleen olevani osa suurempaa suunnitelmaa. Tuo kirjahyllyä pitkin kiipeäminen oli huippuhyvä vertaus tästä elämäntilanteestani. Sitä olisi luullut menevänsä kuten tavallisesti portaita pitkin, mutta minun pitikin mennä tällaisen hankalan ratkaisun mukaan. Unesta jäi odottava tunne, että olipa harmi etten päässyt vielä ylös asti näkemään mitä siellä oli, piti tavata se ystävän äitikin. Ja vaikka heräsin pahassa paikassa niin jatko-osa olisi mukava nähdä!