Kävimme tänään Helsingissä japanilaisessa kaupassa. Mukaan tarttui koko perheelle liiankin hyvin maistuvaa furigake-riisinmaustetta, tongatsuihin kuuluvaa kastiketta ja ihan suklaalevyltä näyttävä arkiruoka-aines japanilaisen curry-kastikkeen loihtiva karee raisu. Tuolla se nyt valmistuu ja levittää uskomattoman herkullista tuoksua kilpaa riisikattilan kanssa. Voisinpa muuttaa tämän blogin nyt ruokablogin suuntaan ja kertoa millaisella reseptillä kareeta keitellään.

Ohjeeni on lähettitoveri S K:lta. Se meni kirjaimellisesti näin: "Karee on niinkuin suomalaisen äidin lihapullat, jokaisella erilaiset. Ensin keitetään tavallista lihasoppaa: perunoita, sipulia, porkkanaa miten sen nyt kukin keittää, määriä ei kannata tarkkaan mittailla, kanaa, possua tai nautaa voi lihana käyttää. Keitellään lähes kypsäksi. Sitten otetaan tuo "suklaalevy" ja pilkotaan sitä sinne sekaan sulamaan, se maustaa ja saostaa kastikkeen. Parhaimmillaan kastike on lämmitettynä seuraavana päivänä." Minä lukaisin pakkauksen ohjettakin ja käytin kanasuikaleet ja sipulit ensin pannulla, vasta sitten laitoin kattilaan. Japanissa sai aina kareen tarjottuna niin, että puolikas lautasesta oli täytetty riisillä, toinen puoli kastikkeella, ruokailuvälineenä lusikka! Ilman tuota valmiskastikeainesta voi yrittää ihan itsekin suurustella ja maustella. Nyt minunkin suuni on niin kunnossa, että uskallan curryakin maistaa.

***

Olen syönyt ja palaan kertomaan, että olipa hyvää, oikeaa ruokamuistoruokaa. Maistui kaikille paitsi tuolle ei-Japanissa-asuneelle kuopukselle. Minun arkaan suuhuni kastike oli hot-tulista, miesväen mielestä jopa liian mautonta. He ovatkin chiliconcarnen ystäviä.

Ruoka voi olla arjen pieni ilo. Niitä ja muunlaisiakin ilonaiheita olen jälleen tämän elämäni kevään jälkeen löytänyt, vaikka silloin alkuvaiheessa en olisi uskonut jos joku olisi niin ennustanut. Tuolla Meri sisälläni -elokuvakokemustani ruotivassa keskustelussa on pohdintaa siitä millainen mullistus vakava sairastuminen on. Shokiksikin sitä kutsutaan, mutta ilokseni olen saanut huomata ettei se sittenkään mullistanut ja muuttanut kaikkea totaalisesti toisenlaiseksi. Olen saanut omasta elämästäni takaisin kiinni. Hyvät asiat ovat edelleen niitä hyviä asioita. Ja niitä on siis edelleen olemassa.

Kirjoittelin jo sinne kommentteihinkin, mutta kun tämä on jotenkin ollut päivän ajatuksissa niin jatkan vielä tässä. Etukäteen, siis ennen omaa sairastumiskokemusta, olin ajatellut syöpään sairastumisen olevan kokemuksena se kaikkein pahin ja elämää muuttavin murskaavalla tavalla. Tottakai se sitä hetkellisesti olikin, iso musta, joka pyrki peittämään näköalan kokonaan. Ihmeellisesti kuitenkin siinäkin sai voimia jatkaa päivästä toiseen. Viime kevättä nyt jälkikäteen katsottuna voin ihan rehellisesti sanoa, että yllättävintä kaikessa on se, että nyt pahat uutiset kuulleena ja kokeneena ja niiden kanssa elämistä opetelleena tuntuvat keväiset alkushokkipäivät kuitenkin pienemmältä pahalta kuin  etukäteen olisi arvannutkaan. Ei kaikki muuttunutkaan niin paljon kuin pelkäsin. En halua mitenkään vähätellä, mutta rohkaisuksi niille, jotka juuri ovat huonoja uutisia saaneet: hyvät päivät tulevat vielä.