Juuri nyt tämä talo on ihan hiljainen. Nautin, mutta samalla hieman kavahdan. Mies ja esikoinen lähtivät töihin jo varhain, kuopus kouluunsa. Keskimmäisen työ alkoi vasta iltapäivästä, joten en koko päivää täällä koiran kanssa kahden suinkaan ole kökötellyt. Aamupäivä menikin nukahdettuani lähtijöiden aamutoimien äänien laannuttua, yön nukuin huonosti kuten joku muukin tässä talossa. Joskus oikein tiiviin työtahdin aikaan tällaisia hetkiä kaipasi: saada olla ihan hiljaa omassa kodissa kenenkään vaatimatta mitään. Nyt mietin miten päiväni tästä eteenpäin tulevat kulumaan.

Tekemisen puuttetta ei kyllä ole tiedossa. Niin valaistuneeksi en tässä sairaudessani ole vielä ole tullut, että kaikki tekemättämät työt tuosta noin vain olisivat hoituneet: valokuvat ovat sekaisin laatikoissa albumien sijasta, papereita on järjestämättä, keskeneräisiä käsitöitäkin löytyy ja myös kirjoja lukematta, elokuvia katsomatta, yhteydenpitoa ystäviin hoitamatta, blogia kirjoittamatta. Liikuntaa pitäisi harrastaa, koiraa hoitaa, kaikenlaisia kotitöitä tehdä edelleen. Eiköhän aikani tule kulumaan.

Aika tulee kulumaan ihan arjen asioita hoidellessa: verenpaine heittelee lääkkeestä huolimatta ja kunto vaikuttaa huonolta, hengästyttää helposti. Silloin vaikkapa tiskikoneen lähestymiseen saattaa kulua tavallista pidempi aika. Koiran trimmauksesta puhumattakaan.

Hiljainen, väsynyt päivä ja olo.