Vielä pitää jaksaa viikko tätä lääkettä ja sitten saan vapaaviikon. Toivottavasti saan, sillä tapaanhan ensi viikolla lääkärini, jolla on valta muuttaa systeemiä. Sormet ovat melko siistit, vain pieniä aristavia kohtia löytyy. Sellaisia isoja polttelevia rakkuloita, joita muodostui viime jakson päätteeksi, ei nyt näy. Jalanpohjissa sitten onkin muutama kivulias kohta sen sijaan, joten tänään ei hötkyillä. Samoin suussa on jatkuva muistutus siitä, että lääke toimii kehossani.

Onneksi posti ymmärsi tuoda ison kasan luettavaa ja aamuaurinko houkutteli ulos niihin uppoutumaan. Lukeminen vie mennessään niin ettei kipuja ehdi ajatella - tai sitten Burana 600 toimii.

Omat vaivat myös pienenevät kummasti kun muistaa mitä (muumien lisäksi) sai nähdä Lastenklinikalla sen puolituntisen aikana kun nielin varjoainetta odotustilassa. Melkoisen monta perhettä siellä kulki ohitse lapsi pyörätuolissa, potilassängyssä, sylissä... Monella oli mukana sisaruksia, joiden oli viihdyttävä siinä sivussa. Päällimmäiseksi nousi mieleen se, että onneksi potilaana olen minä eikä lapseni. Ja miten terveitä omat lapset ovat saaneet olla, rankoilta sairaalareissuilta ollaan säästytty. Kun oma toivon ja pelonsekainen jännitys tutkimuksista on suuri, millainen se olisikaan oman lapsen puolesta? Siellä kulki varsinaisia arjen sankareita. Varsinkin se perhe, jossa pieni itki sydäntäsärkevästi ja kahdelle isommalle tuli pelistä riitaa, jäi mieleen. Erityisesti siksi kun isä jaksoi rauhallisesti puhuen hoidella lapsiaan. Lastenklinikka voi tukea esim. Kummien toiminnan kautta. Etsin lastenklinikan rakennuksen historiaa ja varsinkin olisin tarkistanut, että muistitietoni aidoista Muumeista oli oikea. Siis että Tove Jansson olisi itse maalannut ne rappukäytävän muumit.

Ovatko korvani herkemmät ja silmäni tarkemmat, en tiedä, mutta tuntuu, että tänä kesänä näen ja kuulen jatkuvasti tarinoita siitä miten elämä ei mene niin kuin toivotaan. Kovin monella on ollut hyvin erilainen kesä niin kuin minullakin. Voimia on tarvittu ja tarvitaan muutoksessa elämiseen.

Kun vaivoja on, niin toista toivomaani Pohjanmaan reissua ei tehdäkään enkä pääse tuonnekaan. Mutta toivottavasti muuta pienimuotoisempaa näillä kotikulmilla tapahtuu, etten vain toteuttaisi sananpartta "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Saan siis olla kotona, enkä esimerkiksi sairaalassa.

Think positive!