Luin Reko ja Tiina Lundanin kirjan "Viikkoja, kuukausia". Vaikka kirjassa käsitellään aivojen syöpää niin tunnelmat ja ajatukset olivat niin tuttuja. Jos siis haluat tietää, miltä minusta tuntuu, mitä elän läpi, lue se kirja.

Asia, mistä en ehkä tässä blogissa tule kovin paljon kirjoittamaan, enkä keskustelemaan, koskee perhettäni. Eniten siksi, että juuri siinä on se vaikein asia. Keskustelen hoidoista ja voinnistani sujuvasti ja usein onnistun puhumaan itkemättä huonoistakin vaihtoehdoista. Mutta jos joku kysyy miten perhe on tämän ottanut ja miten he jaksavat, minä itken heti, lauseet kuristuvat kurkkuuni. Siinä on syövän pahin kipupiste, johon ei ole lääkettä. Minä äitinä en pysty heitä tässä auttamaan, en antamaan suojaa, vaan olenkin itse sen ahdistuksen lähde. Äitiyteni pohjanoteeraus. He elävät samassa epävarmuudessa kuin minä ja näkevät kaiken läheltä. Ei sellaista hyvin jakseta. 

Tämä on minun syöpäni ja minun etäpesäkkeeni. Mutta samalla syöpä on luikerrellut perheeseemme, siellä se on kaiken arjen lomassa olemassa, salakavalan oireettomana kunnes kipu aukeaa kuin paise puhkeaisi. Etäpesäkkeitäkin se tekee, yllättäen leimahtaa riita, itku, paha mieli aivan odottamatta. TV:n kaukosäätimessä voi olla metastaasi, pyykkikorissa ja tiskikoneessa varmasti. Sanat läheisten välillä saavat epävarmempia merkityksiä, totutut kommunikaatiokuviot ovat muuttuneet. Saako syöpäsairaalle suuttua? Saako sairas itse suuttua? Aloitin viittauksella Lundanien kirjaan, siellä he aidon raadollisesti toivat esiin sitä miten raastava tilanne on perheessä. Minulle oli vapauttavaa lukea niistä. Ei sairaus jalosta, ei tässä yhtäkkiä aleta elämään henkistyneinä ja pelkkiä hillityn harkittuja kommentteja lausahdellen. Samat epäkohdat hiertää yhä, kenties vielä voimakkaammin. Minä valitettavasti olen ihan sama puutteellinen oma itseni.

Oikeudenmukaista läheisiäni kohtaan on tähän päätteeksi mainita, että perheestäni on löytynyt myös uskomattomia voimavaroja ja selviytymiskykyä. Ja kyllä, läheisiä syvällisiä keskusteluja on käyty, perheemme nenäliinojen kulutus on moninkertaistunut äkkiä. Samoin halausten. Syliä ja olkapäätä on tarvittu, on ollut tärkeää olla lähekkäin. Kiitos Mieheni, kiitos Esikoinen, kiitos Keskimmäinen, kiitos Kuopukseni! Olette rakkaat.