Eilen kävelin koiran kanssa taas aurinkoisia polkuja, onnellisena siitä, että pystyin siellä kävelemään. Vaikka kyynärsauvan kanssa, ja vaikka istuin hengitystä tasaten pitkään kodin eteiseen päästyäni. Minä kävelin, vuosi sitten en sitäkään. Ja paljon enemmänkin olisin halunnut, lähteä jonnekin, mutta en saanut kyyditsijää tai kaveria mukaan.

Leikkauksen jälkeiset päivät kuluivat heikkona sängyn pohjalla maaten. Seuraavana päivänä jo kyllä riuskat fysioterapeuttitädit nostivat hetkeksi pystyyn seisontatelineen kanssa kuten etukäteen oli kerrottu. Toimenpide oli kyllä paljon hankalampi kuin olin kuvitellut. Höh, nousta seisomaan tuen varaan hetkeksi, molemmin puolin vielä ihminen apuna nostamassa, mitä vaikeaa siinä olisi? Oli ja paljon, ensinnäkin jalat, ne olivat hyytelöä, toiseksi keskivartalo, siitä ei saanut mitään tukea, haavakin oli ja tuntui. Kädet tärisivät, näkökenttäni oli ja pysyi sumuisena. Sekavasti yritin selittää, että on vaikea olla kun en näe kunnolla, fysioterapeutit kuvittelivat, että vain haluan lusmuilla ja ryhtyivät pontevasti selittämään laskimotukoksista eivätkä oikein kuunnelleet, että olin periaatteessa oikein myönteinen ylösnousulle, kysyin vain, olisiko parempi pitää silmiä kiinni. Kun vihdoin olin jotenkuten pystyssä, makoilin käsivarsieni varassa siinä kehikolla, oksetti. Kamala kokemus ja niitä harvoja kertoja jolloin koin henkilökunnan epäystävälliseksi.

Toinen merkillinen episodi sattui myös jonakin leikkauksen jälkeisenä päivänä. Suihkuun menostahan ei voinut puhuakaan moneen päivään ja minua pestiin vähän vuoteeseen. Eräs topakka täti ilmoitti kovaan ääneen miten likainen tukkani oli. Anteeksi nyt vain, että olin ollut suuressa leikkauksessa eikä tukkani ollut nätisti! Minua asia ei haitannut yhtään, mutta hän ilmoitti suorittavansa kuivapesun. Minut nostettiin istumaan, hikoilin ja tärisin. Päähäni kaadettiin pieni kupillinen jotain mönjää, hierottiin ja kuivattiin pyyhkeeseen. Seuraavan kerran huoneeseen tultuaan topakka täti yritti kovasti kertoa miten paljon paremmalta nyt näytin. Ja minusta kun olisi ollut hienompaa kuulla, että hän olisi ollut siitä kiinnostunut miten sisäisesti jaksoin, tuossa tilanteessa ei naisellinen ulkonäön kohentaminen tuntunut lainkaan ensisijaiselta. Vieraaltani pyysin peiliä iltapäivällä ja totesin, että lopputulos oli melko karmea sekin.

Ehkä kipulääkkeet tekivät nämäkin kokemukset epätodellisiksi, oikeasti nämä hoitajat varmaan olivat ystävällisiä ja hellävaraisia, mutta minun kokemukseni oli kuitenkin aivan muuta, koin kohtelun tylyksi ja ettei minua kuultu lainkaan. Ruokani oli nesteitä ja soseita. Noissa päivissä oli vähän iloja, sumuista nukahtelua vuorokaudenajoista riippumatta. Alkupäivinä huonekaverini oli joku kovin hiljainen, mitään muistikuvia hänestäkään ei ole, myöhemmin sain oikein mukavan rouvan naapuripetiin kun jaksoin jotain jutellakin. Kipupumppu reistaili jonkun kerran, silloin sain myös hetkittäin tuntea millaisia kipuja siellä haava-alueella oikeasti oli, hien otsaan ja sydämen sykkeen pilviin nostavia, hengityksen salpauttavia. Onneksi oli kipulääkkitysta! Toipuminen leikkauksesta oli tavanomaista hitaampaa, olinhan vasta sairastanut sen rankan keuhkokuumeen ja sitä ennen jo viikkokausien "flunssaa", peruskunto oli jo heikko etukäteen ja noina päivinä se oli nollassa. Leikkauksessa olin menettänyt paljon vertakin, hemoglobiini oli matala eikä lähtenyt nousemaan joten sain ainakin kaksi pussia verta, punasoluja kai. Sekin osaltaan teki olotilan huteraksi.

Tämän maaliskuisen naistenpäivän kunto on siis toisenlainen. Vaikka kuntoni on heikko, jaksan sentään nousta pystyyn! Käydä suihkussa, kävellä ihan ulkonakin hissukseen. Istuksia tässä koneella. Kotihommia en sentään paljoakaan. Ehkä minä tarvitsisin nytkin topakoita tätejä komentelemaan tekemään sellaista mikä ei oikein huvittaisi ja jossa joutuisin pinnistelemään. Ja minä vain toivoisin lempeää hyssyttelyä ja että joku muu tekisi kaikki ikävät hommat.

Huoli syövästä on taas samanlaista, toivoa, mutta myös epävarmuutta. Soittelin syöpäklinikalle, milloin uusi hoito alkaa ja sain kuulla, että vasta ensi viikon maanantaina kun luulin, että jo tällä viikolla aloitettaisiin. Kun kuvien mukaan syöpä on aktiivisesti kasvamassa, tuntuu epävarmalta pitää yli viikon taukoa, nyt ei mitään hoitoa anneta. No, ehkä on hyväkin antaa elimistön muuten hengähtää, nenän limakalvot ovat olleet kovilla, veriarvotkin ovat lääkkeistäni paukkuneet raja-arvojen yli. Vatsaan kertynyt neste myös mietityttää kun vatsa on alkanut tuntua piukeammalta kuin aikaisemmin. Onneksi pitkä haava on parantunut kauniisti, valkea viiva muistuttaa tuosta mikä vuosi sitten oli auki viilletty tuore haava.