Kävelin tänään huikaisevan kaunissa talvisäässä. Koira kulki iloisena kanssani, aurinko paistoi, uskaltauduin ihan minimaalisen pientä lenkkiäni pidemmälle, sille tavanomaiselle koiranulkoilutuskierrokselle. Jaksoin, nautin. Minä elän! Olkoon ennusteet ja tulevaisuudenpelot mitä tahansa, minä elän juuri nyt, sen täydet 100%. Voin valita, haikailenko katkerasti sitä, etten pääse hangille hiihtelemään tai edes pitkille kävelylenkeille tai mitä onkaan ensi maaliskuussa - vai nautinko yksinkertaisesti juuri siitä mihin tänään pystyn. Päätin tyytyä vähempään ja kummasti sekin tuntuu enemmältä, ei lainkaan vajaalta.
Vuosi sitten elin paljon jännittyneempiä hetkiä. Menin sairaalaan päivää ennen leikkausta. Siis tasan vuosi sitten. Tapasin jo tutuksi tulleen kirurgin ja nukutuslääkärin. Kovan yskäni vuoksi keuhkojeni ja muukin kunto haluttiin tarkistaa sairaalassa jo edellisenä päivänä ettei leikkausta jouduta sitten perumaan. Molemmat lääkärit olivat valtavan ystävällisiä ja kannustavia, heidän vuokseen ei tarvinnut pelätä. Niin paljon puhutaan huonosta kohtelusta sairaaloissa ja lääkärien kiireessä tokaisemista sanoista. Minun kokemukseni on vallan toisenlainen. Kirurgi jopa vei minut toiseen huoneeseen, jossa saimme rauhassa keskustella ilman muiden potilaiden läsnäoloa. Hän pyysi kysymään, jos joku on jäänyt epäselväksi. Tärkeimpiin kysymyksiini hänellä ei kuitenkaan ollut vastauksia. Sitä, että näin vuoden kuluttua varmasti olen noita päiviä muistelemassa, sitä hän ei voinut luvata. Helpottunutkin oli sairaalaan päästessäni, odotuksen tuskalliset päivät ovat ohi ja pääsen eroon siitä ylimääräisestä möykystä sisälläni.
Odottaessani leikkausta ystävät ottivat yhteyttä. Työpaikallani vain muutama tiesi tulevasta ja olen kiitollinen sille erityiselle työkaveriystävälle, joka kannusti minua ihan itse omin sanoin kertomaan uutiseni ennen kuin se itsestään alkaisi tihkua. Niinpä kirjoitin kirjeen muistaakseni jo ennen leikkausta, jossa kerroin miten laskiaistiistaina 2009 saamani uutinen pudotti minut hiljaisen paastonajan sijasta suoraan raastavaan piinaviikkoon. Rehtori oli kirjeeni lukenut henkilökunnalle opettajainhuoneessa ja sen seurauksena sain valtavaa tukea koko kevään ajan sieltä. Ihan ensimmäisinä päivinähän en ollut valmis kertomaan kuin ihan läheisimmille, ja kielsin heitäkin kertomasta eteenpäin. Aika pian kuitenkin oivalsin miten valtavaa kuormaa vaadin omien lasteni kannettavaksi. Olinhan itsekin tukeutunut joihinkin ystäviini heti alkumetreillä ja samanlaisen selviytymisstrategian halusin toki heidänkin omaksuvan. Juttelin ystävyydestä ja annoin luvan kertoa kuulumisistani. Nolona he sanoivat jo kuitenkin parhaimmille ystävilleen kertoneensa. Olin tyytyväinen, ei näin isoa asiaa tarvitse eikä saakaan pidätellä yksin sisimmässään, mutta lienee viisasta kuitenkin pitää jonkinlaista rajaa, ihan jokaiselle vastaantulevalle ei tragedioitansa tarvitse levitellä. Vain niille, joiden tukeen voi luottaa. Samalla kun julkistin sairastumiseni, tapahtui kuitenkin kummallinen juttu. Oletin, että tällaisesta taudista tieto leviäisi tosi nopeasti. Ehkä sillä, että tieto ei tullut juoruna vaan suoraan minulta, oli vaikutuksensa, myöhemmin keväällä ja kesällä tapasin sellaisia työni kautta tuttuja ihmisiä, joiden kuvittelin saaneen kuulla sairastumisestani, mutta niin ei ollutkaan. Tai sitten minun työkaverini ovat poikkeuksellisen tiukasti suunsa kiinni toisten asioista pitäviä ihmisiä?
Tänään olen taas sen edessä etten tiedä tulevaisuudesta. Mutta tietääkö kukaan?
Kaikkien viestien keskellä minua on eniten lohduttanut ja koskettanut yksi viestien sarja: saan kuulumisia Haitista, ystävältä, joka on Punaisen Ristin sairaalatyössä. Minun kotiani ei ole pyyhkäisty pois, perhe, suku ja ystävät ovat elossa, en ole vammautunut onnettomuudessa ja odota hoitoa, jota en ehkä saa tai jos saan, auttajilla ei ole kylliksi välineitä, sadekauttakaan eikä ryöstelijöitä tarvitse pelätä. Päinvastoin, toimeentulo on varmistettu sairastuttuanikin. Minulla on koti, monia mukavuuksia. Ja varmaankin maailman paras sairaanhoito. Haiti ja Chile ovat kuin huutomerkkejä tämän hyvinvointimme keskellä. Näillä mittareilla olen onnekas. Ystävä kirjoitti iloisena, että saivat toimivan vetoketjun telttaansa. Ja minä kun eilen tuskailin hukattuani kodin avaimen!
Tottakai tieto syövän etenemisestä on masentanut, itkettänytkin. Yöuniani en kuitenkaan ole menettänyt. Oikeasti tilanteeni oli sama jo viime viikolla, vaikka en kuvauksen jälkeen tiennyt mitä löytyi. Miksi en siis nytkin pystyisi löytämään iloa? Olen kiitollinen, että olen syöpäni kanssa elänyt jo yli vuoden, saanut hyvää hoitoa, leviäminen on sen ansioista ollut hyvin hidasta ja pientä. Heittäydyn sen toivon varaan, että elämäni on suuremmissa käsissä kuin omissani. Tänään paistaa aurinko, miksi en nauttisi siitä?
