17.2.1977 olin 18-vuotias abiturientti. Olen kertonut, että meillä usein yöpyi matkasaarnaajia, Niinpä tuolloinkin meillä oli lastenkoti Siunaukselan hyväksi kiertävä puhuja, Väinö Lepola, hyväntahtoisesti aina hymyilevä setä. Hänen kalenterinsa taisi kulkea aina samoja hyväksi havaittuja polkuja, sillä muistelen, että hän osui meille useinkin juuri nimipäivänsä aikoihin. En niinkään muista sitä juuri tuosta nimipäivästä, vaan siitä, että meidän talosta säännöllisesti joka toinen kevättalvi kirjoitti joku ylioppilaaksi. Tuona keväänä meitä oli kaksi. Ja Väinö tuli aina penkinpainajaispäiväksi! Siinä sitten yritimme kukin vuorollaan olla vaimennetun riehakkaita viimeisen koulupäivän aamuna. Meidän teemamme oli sellainen, että tytöt pukeutuivat pojiksi ja pojat tytöiksi. Minulla oli helppoa, laitoin jonkun (puhtaan) työhaalarin, päähän Hankkijan lippis ja jollain ripsiväriharjalla sai hienon parransängen aikaiseksi. Isoveli veti ylleen käytöstä poistetun kansallispuvun! Suomi-neito oli hieman harteikas. Hieman jännitti, mitä tuo vieras meidän konhotuksistamme ajattelee, mutta Väinön nauru oli vilpittömän huvittunut, ei aamiaisen syöminen oikein onnistunut, erityisesti minun partani huvitti, näytti kuulemma aidolta. Se nauru siivitti hauskaan päivään. (Haalari oli hyvä valinta, alle mahtui paljon lämmintä kuorma-auton lavallakin, veli sensijaan kansallispuvussaan ja sukkahousuissaan sai tuta naisväen vilua.)
Toisen kerran Väinö hymyili minulle leveästi kymmenen vuotta myöhemmin, kun mieheni kotitalon juhlissa tervehdin häntä talon tuoreena miniänä. Kun juteltuamme Väinö yhdisti minut lapsuudenkotiini, hymy leveni ja syveni, taisi jotain muistoja penkinpainajaispäivistäkin tulla mieleen. Olin muuten opiskeluvuosinani kyseisessä lastenkodissa parina kesänä töissä, mutta muistaakseni en tähän Väinö-setään siellä törmännyt.
Vuosi sitten penkinpainajaispäiväksi menin töihin, olin ollut koko helmikuussa vain muutamia päiviä töissä kun kova yskä pakotti hakemaan lääkäreiltä apua ja sairaslomia sain pienissä pätkissä. Tuoksi torstaiksi sairasloma loppui ja olin vakaasti menossa töihin, vaikka yskä vaivasikin, syy oli tärkeä: keskimmäinen poikani kavereineen vietti penkinpainajaisiaan ja he ajoivat myös minun työpaikkani, koulun pihaan. Monia iloisia kasvoja nauroi auton lavalla vilkutellen entiselle koululleen ja opettajilleen. Keskimmäinen oli iso valkea pupu! Se oli ilon päivä, varmaan ihan niitä viimeisiä ennen kuin terveyteni romahti kokonaan. Sitä en silloin vielä onneksi tiennyt, odotin hiihtolomaa, jotta saan vihdoinkin kunnolla levätä ja tauti siitä tokenee. Naurua ja karkkeja sateli kuten aina. Naurakaa ja iloitkaa te tämänkin kevään abit: huominen voi tuoda murheita, mutta niitä ei saa eikä kannata etukäteen surra. Tuo torstai ja seuraava perjantai olivat minun viimeiset työpäiväni, onneksi en sitä silloin tiennyt.
- - -
Tänään on tuhkakeskiviikko, kirkollisen paaston alku matkalla pääsiäiseen. Olen miettinyt mikä on minun paastoni nyt, monta makealakkoa ja muuta olen paastonaikoina pitänyt. Hain ja hain kunnes ymmärsin hakeneeni liian kaukaa. Tottakai, minun paastonaikani kulkee nyt ne samat polut kuin mitä viime kevät toi kuljettavakseni. Ilman päätöstäkin ne olisin muistellut, tietenkin, vuosi tulee täyteen, mutta totisesti se riittäköön minun paastoni sisällöksi. Että ymmärtäisin.
