Päivät ovat olleet kovin sumuisia ja raskaita. Olen kuin mänty tykkylumen vankina, oksat riippuvat alaspäin raskaan kuorman alla. Uutta kipulääkettä olen kokeillut enkä ole suurta apua saanut, tekisi mieli sanoa, että päinvastoin. Lääkkeillä on sivuvaikutuksensa, mutta kuka tulee ja kertoo mikä nyt on omaa raihnaisuutta, missä lääke toimii ja missä ei? Vai tekeekö kipulääkkeeksi tarkoitettu vain tämän kohmeisen aikaansaamattoman olon, huumereseptillähän sen sain? Vaikka sain hyviä uutisia luustokartoituksesta, ei se monien nivelten edelleen kipuillessa jaksa nostaa kivun yli.

Viime vuoden tapahtumat ovat alkaneet kalenterin edetessä muistua mieleen. Nämä helmikuun alkuviikot podin pitkittynyttä flunssaa, kenties ihan influenssan sairastimme. Kuumetta oli, nuhaa ja varsinkin yskää, jatkuvaa kovaa äänenvievää yskää. Kuume lähti pois, yskä jatkui. Tämän ensimmäisen viikon olin pois kai kokonaan. Olen siis sairastellut yli vuoden. Viime kesänä oli päiviä, jolloin tunsin itseni vahvemmaksi, mutta silloinen lääkitys teki silloinkin monenlaisia vaivoja. Muuten olen tuntenut itseni jatkuvasti sairaaksi. Nyt haikailen tuota luulemaani flunssan podenta-aikaa, olisipa ollutkin vain flunssa! Olla kipeä kokonaisen vuoden, jos tykkylumi ei sulaisikaan tuosta männystä ikkunani takana? Jäiset kahleet ovat kuristamassa jo kauan.

Eilisessä Hesarissa oli koskettava juttu kaksi vuotta parantumatonta syöpää sairastaneesta psykologista. Monessa blogissa on siitä jo keskusteluja. Onneksi minulle ei ole sellaista aikamääreistä kuolemantuomiota annettu kuin hänelle, en keskity odottamaan kuolemaa, mutta enpä voi sanoa eläväni elämää kuin viimeistä päivääkään. Ei näillä voimilla. Ajatus siitä, että seuraava vuoteni olisi voinniltaan samanlainen kuin tämä kulunut, kieltämättä kauhistuttaa. Onneksi en tiedä huomisesta, luotan, että päivä kerrallaan -strategia on toimivin. Kauempaa katsottuna tykkylumi on kaunista, kukaan ei ole tainnut kysyä asiasta männyltä.