Laskiaistiistaina makasin sängyssäni lepäämässä. Sairaalaelämään alkoi tottua, olin käynyt suihkussa ja tietokonetomografiakuvaus oli mielenkiintoinen toimenpide. Enpä tiennyt miten tutuksi se vielä tulisi. Edellinen päivä oli ollut niin rankka, että päättelin pahimman olevan ohi. Nyt paranisin. Helpottavaa oli kun kaikki ne hengittelyharjoitukset sain jättää pois.

Alkuiltapäivästä luokseni saapui vakava lääkärien delegaatio. Mukana oli nyt myös urologi kirurgiselta osastolta. Asiallisesti ja ystävällisesti nämä lääkärit selittivät kuvauksien tuloksia. Kuviani oli tutkittu ihan isommalla joukolla. "Ensin hyvät uutiset: sitä etsittyä bakteeripesäkettä keuhkoista ei ollut löytynyt", aloitti osastonlääkärini. Sitten hän haki sanoja, lääkärit vilkaisivat toisiinsa, ja vakain sanoin sitten tämä osastonlääkäri kertoi "sattumalöydöksenä sitten löytyi jotain aivan muuta, vasemmassa munuaisessasi on iso kasvain, joka on kiireellisesti leikattava"  Urologi, joka sitten myöhemmin leikkasi minut, oli mukana ja hän selitti enemmän. Mitä, en sanatarkasti muista. Ehkä sitä ettei muualta kasvaimia löytynyt ja että leikkaus voi olla riittävä hoito, jos se olisi syöpääkin. Ajattelin ettei tällaista tapahdu, ei minulle. Kuulin äänet, mutta en kuitenkaan kuullut. Aika pysähtyi ja tihentyi siihen hetkeen ja paikkaan. Ikkunanvierisänky verhojen ympäröimänä, kolme lääkäriä katselemassa. Tuo nainen sängyllä, olinko se minä. Minulla muka kasvain? Ei voi olla totta. Itkin vaikka en tiennyt itkeväni, posket olivat märät. Minua kehotettiin kysymään, mutta enhän osannut. Voiko se olla hyvänlaatuinen, sen kuitenkin. Todennäköisesti ei, vastattiin. Urologi kyseli aiempia oireitani ja kerroin olleeni väsynyt jo pitkään, se kuulemma voi olla hyvin ainoa oire. Lääkäreiden läsnäolo ja viipyminen rauhassa luonani oli rauhoittavaa, he eivät itkeneet, he tiesivät, mitä tehdä, he olivat nähneet tällaista ennenkin. He katsoivat silmiini ja olivat katselleet kasvaintani ja katselimme kaikkea yhdessä. He kestivät tuskani eivätkä kääntäneet katsettaan eivätkä kiiruhtaneet nopeasti pois. Samanlaisia kiireettömiä hetkiä tuli vielä monia, pala palalta kokonaisuus alkoi hahmottua. Vai oliko niin, että tuossa hetkessä rikottiin säpäleiksi kaikki ja niistä palasista vähitelle kokoiltiin uusi kokonaisuus? Ja yhä vieläkin sovittelen joitakin irrallisia paloja.

Muistan, miten hyvin tärkeäksi koin ilmoittaa ettei pitkä sairasloma juuri nyt sopinut kun pitäisi päästä töihin. Ja sitäpaitsi polvileikkaus oli sovittu ensin, olin valmistautunut siihen. Minun suunnitelmiani ei noin tulla sekoittelemaan. "Sairaus tulee aina väärään aikaan" vastasi kirurgi. Leikkauspäivää alettiin selvitellä, tulehdusarvot pitäisi saada alemmaksi.

Yhtäkkiä tajusin, että tämä asia koskettaa muitakin kuin minua. En minä osaa kertoa, enkä halua pudottaa tällaista pommia. Kysyin, voiko lääkäri kertoa miehelleni saman kuin äsken minulle. Lähetin tekstiviestin: soita tähän numeroon  tuloksista. Sitten itkuisia puheluita ja myöhemmin iltapäivällä itkuista yhdessäoloa perheen kanssa. Shokki-itku on kummallista, yhtäkkiä voi olla tyyni ja luottavainen. Epätodellisuuden tuntua, leijua ilmassa irti omasta elämästään.

Alkuvaiheessa toive hyvänlaatuisesta kasvaimesta oli suuri, vasta muutaman päivän kuluttua oikeasti meni perille, että lääkärien oletusarvo oli toinen. Yönukkumiset eivät tuon tiedon kanssa olleet kovin lepoa antavia. Yskin, itkin ja rukoilin.