Kirjastosta tarttui mukaan Kristiina Heleniuksen teos Mikä maa mikä Syöpä. Tuolla aiemmin kirjoittelin lukuvinkkejä syöpätarinoista, tämäkin sieltä listoilta varmaan löytyy. Kirjoittaja sairastui Hodginin tautiin, imukudossyöpään, ollessaan töissä diplomaattina Washingtonissa. Lainaan hänen tekstiään, joka sopii niin täydellisesti näiden päivieni tunnelmaan muistellessani vuoden takaista sairastumistani. "Ihminen kulkee lyhyessä ajassa niin pitkän matkan, ettei maisemista tunnu aluksi saavan selvää. Siksi niitä pitää kai katsoa uudelleen hitaasti ja pieninä palasina. Hämmästyttävää matkan tässä vaiheessa on jo se, että minä yhä elän."  Aivan noin minäkin olen alkanut täällä blogissani tehdä, katsoa uudelleen, hitaasti ja pieninä palasina. Tässä tämän päivän pala.

Viikonloppu sairaalassa oli ihan toista kuin arkiviikko, tapahtumat alkoivat rullata. Crp laski hitaasti, mutta laski kuitenkin, kuumepiikkejä ei enää tullut. Minut siirrettiin pois eristyshuoneesta. Huonekaverini asuivat palvelutaloissa ja heidän seuransa oli raskasta, tervetuliaisiksi ensimmäinen mummo huusi yskiessäni "miksi te tuollaisen tänne tuotte!" Yksi makasi silmät kiinni tiedottoman tuntuisena, hänen luonaan kävi vakavailmeisiä vierailijoita. Vieruskaverini makasi vaipoissa, mutta ei tiennyt sitä ja pyysi alituiseen vessaan, tai soittamaan miehelleen, tai jotain, pyysi aina, huusi apua varsinkin öiseen aikaan, hänen silmänsä olivat aina auki. Niin hiljaa en vessaan päässyt hiipimään ettei hän olisi huudellut heti jotain vakiopyynnöistään. Verhot eivät eristäneet yhtään, mitään intimiteettisuojaa siellä ei ollut. Tosin minä taisin joukosta olla ainoa, joka kuuli ja ymmärsi jotain muiden tilasta. Hoitajat tekivät parhaansa ja moni pahoitteli minulle, että jouduin siihen huoneeseen. Minulle oli annettu vesipullo ja letku puhallusharjoituksia varten. Vihasin niitä puhalluksia, keuhkoihin sattui ja jouduin yskimään tukehtumisen tunteeseen saakka, joskus oksensinkin. Maskin kautta piti hengittää keuhkoja avaavaa lääkettä useita kertoja päivässä. Se oli ihan yhtä rankkaa. Tein kuitenkin kuin oli määrätty ja varoitin sitä kiukkuista huonekaveriani että yskin nämä yskät määräyksestä, osana hoitoani. Mutta ilmeisesti keuhkorakkulani toimivatkin paremmin kuin oletettiin, tietämättäni kasvain painoi ulkoapäin keuhkoani ja aiheutti oireita, varsinkin kyljen pistosta, jonka syyn tutkimiseksi piti mennä ultraäänikuvaan. Ennen sitä koin sairaalasarjamaisia hetkiä.

Ruokatarjottimia kannettiin huoneeseen, kun tajusin, että minua alkoi heikottaa aivan toisella tavalla kuin ikinä ennen. En voisi nousta istumaan ja syömään. Puhuminenkin oli vaikeaa, mutta sain sanottua jotain huonosta olosta ja tarjottimien jakaja päätti mitata verenpaineen. Sen jälkeen hän haki sydänfilmilaitteen ja lähti liuskan kanssa pois. Pian luokseni tuli kaksi ripeää hoitajaa, jotka vain ilmoittivat, että nyt tulee muutto, ja samassa sänkyni lähti liikkeelle.Ehdin iloita hetken, että pääsen mummoista eroon, mutta tajusin erehtyneeni kun saavuttiin huoneeseeen, jossa piippasi laitteita joka sängyn vieressä ja valtavan työpöydän ruutujen vierellä istui valkotakkeja, joista moni kiiruhti sänkyni ympärille. Tapahtumat olivat kuin suoraan sairaalasarjasta: piuhoja kiinnitettiin, uusi tippa kanyloitiin, vauhtia ja hiljaista tehokkuutta. Olin sydänseurantahuoneessa, tehohoidossa. Kardiologi esittäytyi ja kertoi että minulle tehdään rytminsiirto lääkkeellä. Ilmeisesti hengittelemäni lääke oli aiheuttanut rytminvaihdoksen. Pulssi oli 190. Lääkäri selitti rauhallisesti miten toimenpide tapahtuu, käsivarteen ruiskutetaan lääkeaine, joka pian saa ikäänkuin raskaan painon tunteen rintaan, nyökkäsin ymmärtäväni ja valkotakit kerääntyivät ympärilleni. Sairaalasarjoissa edelleen nähdessäni tällaisia kohtauksia muistan nuo tuntemukseni, mielelläni en niihin palaisi. Rytminsiirto oli sanoinkuvaamattoman kivulias. odotin painon tunnetta ulkopuoleltani, mutta se kipu tulikin sisältäni, minun sydämestäni. Se puristi ja painoi kaikkea ympärillään. Rintakipu, sydänkohtauksen kipu on sitten kai tuollainen. Kyyneleet valuivat silmistä, heittelehdin, minua pidettiin kiinni ja käskettiin hengittämään. Muistan turvalliset kädet, puristin jonkun kättä molemmin puolin. Ja sitten kaikki oli ohi, sydän löi alle puolet äskeisestä nopeudestaan, helpotti, väsytti. Valkotakkiset häipyivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Elvytysvalmiutta ei enää tarvittu. Minut jätettiin sinne tarkkailuun pariksi tunniksi. Sydämeni sykki monitorissa vakaasti. Voipuneena täräyksestä torkahtelin. Havahtumisen hetkinä ajattelin ettei tämä tapahtu minulle. Nyt minun pitäisi olla koulussa, töissä, tämä on suuri virhe. Epätodellinen leijuva olo.

Samana iltapäivänä sänkyni sai uudestaan kyytiä, minut vielä vietiin ultraäänitutkimukseen. Siellä oleellisinta minusta oli se, etteihän nyt mikään satu, en jaksaisi enää. Pieni mahdollisuus toimenpiteeseen oli sielläkin: jos keuhkoista löytyisi nestettä, sitä poistettaisiin saman tien. Onneksi nestekertymä oli niin vähäinen ettei lääkäri katsonut poistotoimenpidettä aiheelliseksi. Kuvauksen tarkoitus oli kartoittaa kylkipistoksen syytä ja etsiä mahdollista märkäpesäkettä. Röntgenlääkäri oli nuori, tunnollisen oloinen nainen. Hän kertoi ettei keuhkosta tätä pelättyä pesäkettä löytynyt, mutta vaitonaisena tutkisteli kuitenkin pitkään. Keuhkojeni alaosia, niin kuvittelin. Kerran hän sanoi, että tässä on nyt jotain muutakin. Itsekin näin ruudulla kummallisen kierteisen pullistuman kylkeen päin, olin vain tyytyväinen siitä ettei minun tarvinnut osata tulkita tuollaisia kuvia. Ja siitä, että sain maata hiljaa eikä kukaan ehdotellut enää rytminsiirtoa. Kestäisin mitä vain mutta en enää sitä, ajattelin. Ultraäänilaitteella painelussa kyllä tuntui suurtakin aristusta vasemmalla puolella. Kummallisen tarkasti ja yhä uudestaan palaten lääkäri kävi oikeaa puoltakin läpi. Kerroin auliisti, ettei sieltä kyllä satu lainkaan. Röngenlääkäri kosketti minua äärimmäisen lempeästi kysyessään, haittaako, jos hän näin nuorena lääkärinä kysyy kolleegan apua. Annoin luvan, olinhan ihan mielelläni tuollaisena opetusvälineenä. Nuorempi näytti monitoria, jota he vakavin ilmein tutkivat, selitti, että kyseessä oli jokin "rajaamisen ongelma", vanhempi antoi napakat ohjeet. Vilkaisi minuakin ja kertoi, että seuraavana päivänä otetaan vielä tietokonetomografia. Ahaa, totesin. Mitä vain, kunhan ei enää rytminsiirtoa.

Mitähän liikkuu lääkärin mielessä kun hänelle ruudun kieli on selvää: vasen munuainen oli ison kasvaimen runtelema? Tutkia toistakin munuaista ja muita sisäelimiä muiden kasvainten etsimisen takia. Tietää, että potilas tulee pian putoamaan isoon kuoppaan? Kun potilas vain höperösti puhuu kamalasta rytminsiirrosta ja edessä on iso leikkaus. Muistan lempeän kosketuksen ja hiljaisen rauhalliset sanat. Olin niin väsynyt ja helpottunut keskipäivän sydämen rytminsiirrosta etten huomannut mitään erityistä. Tiesin vain, että kyljen kivun syy selvitetään nyt kunnolla, jotain suuntaa ultraääni oli antanut. En jaksanut enempää ajatellakaan. Päivän crp oli taas vähän laskenut, nyt mentiin ehkä kahdessasadassa.

Akuutimpaa huolta oli suonistani, olin kuivunut jo kotona sairastaessani ja kanylointi oli alusta alkaen hankalaa. Muistakaa juoda kuumeillessanne! Kuuden tunnin välein annetut antibioottitiputukset alkoivat olla myös pieniä jännitysnäytelmiä. Väsyneenä makoilin ja toivoin unta yskänpuuskien välissä ja että tippa sujuisi samalla kanyylilla loppuun asti eikä uutta pistoskohtaa tarvitsisi etsiä mustelmaisista käsivarsistani.

Päivän kääntyessä iltaan ja päästessäni mummojen tuttuun seuraan ajattelin, että pahin on nyt koettu. Tästä eteenpäin ei voi olla muuta kuin nousua kuopasta, paraneminen. Seuraavaa päivää, laskiaistiistaita odottelin huolettomana.