Tämä on kirjoituskurssini tehtävä maanantaille: 

Kiipesin ylöspäin päättäväisesti, kurotin huiman korkealle. Kahden kaapin välissä olevat kapeat laatikot muodostivat selkeät portaat, kun ne avasin niin että alimmainen vedettiin pisimmälle, seuraavat aina hieman vähemmän. Pienet sormet löysivät tarttumapintaa milloin mistäkin. Mikä mahtavuus oli saada lopulta jalkansa leveälle tasanteelle ja päästä tutkimaan yläkaappeihin kätkettyjä aarteita. Varsinkin lasisten ovien takana olleita palkintolusikoita. Se oli lapsen salattu ihmemaa.

Tänään silitän silkkisenä hohtavaa vahattua puun pintaa ja ihmettelen tarkkaa muistikuvaani kaapistossa kiipeämisestä. Ensinnäkin minun on täytynyt olla melko pieni, noin metrin mittainen. Onneksi olin pieni ja kevyt, raskaasta puusta tehty kaapisto on kaksiosainen, kapeampi yläosa lepää talonpoikaiskaappien tapaan alaosan päällä ilman kiinnityksiä. Äitiä, jos olisi nähnyt kiipeilymme, olisi kauhistuttanut. Minä, pikkuveli ja isoveli emme tainneet kiipeilyistämme koskaan kertoa.

Taitava entisöijä poisti kuluneen hyvin tumman ootrauksen ja paikkasi kolhiintuneet kiipeilylaudat. Kaappi on nyt kunniapaikalla ja alkuperäisessä tehtävässään keittiön kaappina. Se ei ole minulle pelkkä huonekalu muitten joukossa, vaan hyvin rakas muistojen aarreaitta. Kaapin tarina ulottuu kauemmas kuin minun, se on tuotu sodan jälkeen rakennettuun taloon jostain, sen on nähnyt nuoren perheen kasvun, suurta surua ja iloa, siirtynyt modernimpien kettiökaappien tieltä lastenhuoneeseen lelukaapiksi. Sieltä kuluneena ullakolle, josta se lähti entisöijän kautta kotiini. Avatessani laatikon tai kaapin oven, avaan joka kerta pienen lokeron muistojen kaapeissa, olen samalla pieni tyttö valtavan kaapiston juurella ja samalla äitini tai isäni arkensa puuhissa, konkreettisesti kaikki mennyt on mukana nykyhetkessä.

Alimmista laatikoista löytyy lastenhuoneen asukkaiden omistusmerkinnät. Pikkuveli, minä, isoveli, kukin on raapustanut tavallaan omat merkintänsä. En taida kertoa pojille, että olen heidän laatikoitaan sabotoinut jo pienenä: rasti toisen nimikirjainten päälle ja toiseen on puukolla kaiverrettu kirjaimeni! Merkitsin kaapin omakseni vaikka en sitä silloin tiennyt. Nuo merkinnätkin löysin vasta kunnostettua kaappia tutkiessani. Pikkutytön tervehdys aikuiselle itselleen.