Kela lähettelee minulle ahkerasti postia. Ystävänpäiväkorttien kanssa tullut tämänpäiväinen posti oli taas omaa luokkaansa. Otsikko "Oikeus erityisajoneuvon käyttöön" ei valaissut sisältöä minulle lainkaan. Sana erityisajoneuvo kuulosti pyörätuolikäyttöön muutetulta autolta tai invataksilta, rollaattorilta, sähkömopolta, puutarhatraktorilta tai vaikkapa parhaillaan lumitöitä tekevältä kauhakuormaajalta kotitiellämme. Luin kiinnostuneena eteenpäin, kerrankin minulle oli tulossa jotain, mitä en ollut hakenut. Tiedättekö mitä: erityisajoneuvo on taksi! (Terveisiä vain niille muutamalle lukijoiden tai heidän läheisten joukosta löytyville erityisen rakkaalle erityisajoneuvon kuljettajalle, aion jatkossa kutsua teitä tuolla nimellä!) Sain siis lääkäriltä todistuksen koko loppuvuodeksi, että saisin kaikista Meilahden matkoillani käyttämästäni taksista kela-korvauksen, julkisilla ei tarvitse yrittää enää kulkea. Viime perjantaina vein paperin toimistoon ja luulin saaneeni hyvät ohjeet. Erityisajoneuvoa ei mainittu kertaakaan, eikä sitä että saan vielä kirjeenkin, jota nyt sitten kuljetan mukanani.  Ehkä jopa pystyn nauramatta astumaan seuraavan kerran tuohon erityisajoneuvoon?

Eilen illalla taisin nähdä monia, joille samainen kirje on kovinkin tuttu. Kävin naapurikunnassa järjestetyssä "Elämää syövän kanssa" -illassa, jonka järjestäjinä oli työväenopisto ja syöpäjärjestö. Tapahtuma oli isossa auditoriossa jonne kokoontuneesta joukosta saattoi päätellä että valitettavasti kovin yleisen ilmiön kanssa olen tekemisissä. Harmi, ettei aikaa vieruskavereiden kanssa keskusteluun ollut enempää, sitä olisin kaivannut, kovin harvoin kohtaan toisia syöpää sairastavia muualla kuin ohimenevästi syöpäklinikan odotushuoneissa. Odotin myös enemmän otsikon mukaista otetta, miten elätään tämän syövän kanssa, mutta hyvä näinkin. Pedagogina nautin aina kun tilaisuus sujuu järjestelyiltään ja luennoitsijasta näkee hyvän suunnittelutyön kuten eilen. Syöpäyhdistyksen lääkärin vaimolla on todettu rintasyöpä kolme eri kertaa ja niinpä lääkärin luennon lomaan saimme kuulla elävää potilastarinaa. Diagrammiin nuoli pysähtyi käyrälle ja tilasto muuttui inhimilliseksi kokemukseksi. Samoin hoitolinjoja esitellessä sai välillä kuulla potilaan kokemusta. Sitä olisi kuunnellut vaikka miten pitkään. Erityisesti mieleen jäi tuo potilaan näkökulma: "Eloonjäämisprosentit ovat aina lääkärin sanoja eivätkä kerro yhtään mitään minusta. Minä elossaoloni aina 100% tai 0%, ei ole mitään siinä välillä. Tänään se on 100% ja olen kiitollinen." Niin minäkin, sataprosenttisesti elossaolija!