Moni on ihmetellyt miten tarkkaan muistan kokemuksiani vuoden takaa, kun sairastuin keuhkokuumeeseen, jonka takaa löytyikin kasvain. Kasvaimen löydyttyä  seuraavista päivistä ei olekaan enää niin tarkkoja muistikuvia. Huone vaihtui ennen kotiutumista, muistaakseni osastokin seuraavaan kerrokseen kirurgiselle sisätaudeilta. Vieraita kävi, puhuin puhelimessa - mitä itkuiltani ja yskältäni pystyin ja viestittelin. Olin edelleen hyvin heikko fyysisesti, antibioottitiputukset jatkuivat, crp aleni hyvin hitaasti, yskä oli ihan yhtä paha koko ajan. Tunnelmat vaihtelivat suuresta toivosta ja luottamuksesta syvään epätoivoon. Jokin sana, ilme, ele saattoi saada aivan kohtuuttoman suuren merkityksen. Tunteeni vallitsivat, järjen ääni oli hyvin vaimea. Ja tunteet veivät minua, hädissäni rukoilin ja siten pystyin rauhoittumaan hetkittäin. Itkin vähän väliä.

Tein alkuvaiheessa päätöksen, jonka sittemmin peruutin. Kielsin kertomasta asiasta kenellekään ilman lupaani. Muistan ajatelleeni pitäväni tämän vain lähipiirin tietona ainakin leikkaukseen asti. Miksi suotta murehduttaa kovin monia kun vasta leikkauksen jälkeen saataisiin varma tieto kasvaimen laadusta. Kun olin itse shokissa ja järkyttynyt, varmaan myös halusin selvitellä asiaa ensin itseni ja läheisten kanssa. Tosin siitä keuhkokuumevaiheesta oli jo tieto kuitenkin levinnyt ja kun moni sitten kyseli vointia, en osannut vaietakaan näistä uusista kuulumisista. Äärettömän hyvältä tuntui saada jakaa omaa tuskaa, sain tuntea voimakasta välittämistä ja ystävyyden voimaa. Moni kertoi rukoilevansa. Niiden perusteella enkelivartio oli sankka sänkyni ympärillä. 

Toivo on ihmeellinen asia. Toive kasvaimen hyvänlaatuisuudesta oli koko ajan suuri. Pääsen pian leikkaukseen ja se kaikki saadaan pois ja kerrotaan ettei mitään hätää ollutkaan. Oma visioni oli siinä. Omille lapsilleni eritoten painotin ettei saa surra ennen kuin asia on ihan varma. Odotin toivon varassa, pelon varjossa. Kunhan veriarvot ja kunto hieman kohenisivat, pääsisin kotiin odottamaan leikkausta. Viivyin sairaalassa yhteensä kahdeksan vuorokautta. Sairaaksi itseni tunsin, mutta eihän minulla oikeasti voinut olla ainakaan syöpä.

***   ***    ***    ***     ***    ***    ***    ***    ***   ***       ***    ***  ***   ***   ***

Tämän vuoden lumisen hiihtoloman ohjelmassa on toki ollut muutakin kuin tätä viime vuoden tapahtumien muistelua.  Eilen ajelimme halki huikaisevan kauniin talvisen Etelä-Suomen kyläilemään esikoisen luokse, hänellä pitkässä työputkessa oli yksi vapaapäivä. On se ihan erilaista nähdä ja olla yhdessä kuin puhella puhelimessa. Kuopuskin pääsi ystävänsä kanssa Ideaparkiin shoppailemaan kerrankin koko päiväksi kun me vanhat jatkoimme matkaa. Nauravainen päivä hänelläkin.

Tänään sitten oli aikainen herätys, kävin verikokeissa ja samalla reissulla myös tt-kuvassa. Näitä isoja kontrollikuvia otetaan kolmen kuukauden välein ja nyt oli siis suunniteltu aika. Saan jännittää tuloksia ensi keskiviikkoiltapäivään saakka. Veren kreatiniiniarvo, joka kertoo  munuaisen toiminnasta, oli koholla ja niinpä en saanut lainkaan suoneen varjoainetta. Kunpa tästä ei tarvitsisi olla huolissaan, ainokaisen munuaiseni pitäisi toimia kunnolla, varajärjestelmää ei sille ole.

Ajatukset vei tehokkaasti pois kuvauksista tempaukseni iltapäiväunien jälkeen. Keksin jo eilen, että nythän on mitä mainioin aika käydä koulullani hakemassa kaikkea sinne säilömiäni tavaroita. Niinpä sain miehen kuskiksi ja kantajaksi ja retki alkoi. Paitsi että se oli retki tavaroita hakemaan niin se oli myös retki menneisiin työvuosiin. Kyynärsauvan kanssa askeleita säästellenkin myös fyysisesti rasittava, sain huomata tänne kotiin päästyäni. Pari tuntia ja olin ihan poikki. Monen muun luokanopettajan lailla minulla oli käytössäni paljon henkilökohtaisia välineitä, kirjoja ja kansiokaupalla kaikenlaista. Roskiin ja silppuriin meni paljon. Ja lahjoituksena koululle - viekää roskiin vaan ellette tarvitse! Silti kaksi Ikea-kassillista (niitä sinisiä) ja neljä laatikollista tavaraa on nyt eteisessä. Kiitos kantajalle, ei ollut helppo tehtävä katsoa kuinka vastahakoisesti ja hitaasti kaikki kulki käsieni läpi. Vuoden -94 syksystä olen samassa talossa ollut. Päiväkirjapinoni oli jo korkea. Perheenjäsenten kuvat kansissa muuttuivat vuosi vuodelta vanhemmiksi, oppilaiden kuvat pysyivät samanikäisinä. Koulutuskansioita oli melkoiset määrät. Kuka haluaisi hyviä muistiinpanoja? Liikuntavinkkejä? Nuotteja? Askartelumalleja ja -ohjeita? Vuodenaikojen mukaisia koriste-esineitä? Infopaketteja erilaisista oppimisvaikeuksista? Koulutusmateriaalia eri opetusmenetelmistä? Esitteitä teemapäivistä? Oppikirjoista? Kalusteista ja oppimisympäristöistä? Kirjaimia, numeroita, näytelmävaatteita, lavastekankaita, liinoja, kynttilänjalkoja, kukkaruukkuja? Miten innostunut olenkaan ollut monista asioista! Akvaariotakin luokkani kanssa hoideltiin. Kangaspuissa oli edelleen se loimi, jota olin laittamassa. Työvuoteni ovat olleet hyviä, monenlaista olen päässyt tekemään ja itse oppimaan. Jos minä muistan tarkkaan sairastumiseni päivät niin paljon, suunnattoman paljon on myös muistoja työvuosilta.

Opettajanhuoneen ovessa oli juliste, jonka siihen laitoin. Hyllyn päällä rivissä kauniinmuotoiset glögipullot, joista minä liottelin etiketit ja pesin kynttilänjaloiksi tai maljakoiksi. Minun nimeni lukee yhä lokerossani. Tuntui hölmöltä kerätä tavaroita pois paikasta, johon kuulun. Jos syövän toteamisen aikoihin tunsin eläväni kuin unessa, josta ihan pian herään, niin tämänpäiväiset puuhat koululla olivat ihan yhtä epätodellisia. Enhän minä oikeasti ole sieltä pois jäämässä?

Todellisuudentajuni on yllättävän heikko, taipuvainen kieltämään realiteetit, huomaan. Sitä on jatkunut jo vuoden.