Tässä alkaa muodostua ihan uusiakin perinteitä. Tammikuussa näköjään on sovelias aika muistutella miten riippuvaisia sähköisistä välineistä olemme. Vuosi sitten tuskailimme töissä netti- ja tietokoneongelmien kanssa. Muistitikkuja ei saanut käyttää, nettiin, siis sähköpostiin, ei saanut mennä työkoneilla. Koneita ja tikkuja puhdistettiin, urakka jatkui pitkään. Oli yhtäkkiä orpoa ja onnetonta kun ei saanut tehdä töitään niinkuin oli tottunut, mikään ei tuntunut sujuvan. Olipa vaivalloista kirjoittaa tiedotetta kotikoneella, printata se ja kiikuttaa kouluun ja antaa kopiokoneen laulaa. Ja kuitenkin tosi lähellä oli aika kun toimittiin ihan ilman tietsikoita ja hyvin koulu pyöri. No, koulu oli kuitenkin pystyssä ja pystyimme vastaanottamaan niitä, joilla ei omaan kouluunsa ollut hetkeen menemistä.

Tänään meillä mies aloitti imuroinnin, minä käynnistin föönin, meni sulake. Sama uudestaan. Ja uudestaan, sillä erotuksella että se sulakenappula ei suostunutkaan enää kääntymään kauniisti niinkuin kunnon sulakenappulan kuuluu. Minä lähdin ystävän kanssa sovitulle kahvilakäynnille (kiitos!) ja mies jäi hankkimaan sähköä. Ei ollut saanut, selvisi palattuani. Eteinen, keittiö, pikkuvessa ja työhuone ovat hämärät, illan mittaan pimeät. Jääkaappi (ei se toinen kuitenkaan), hella ja tiskikone toimivat. Apua, miten me selviämme, oli ensimmäinen tunne, kun korjaajaa ei ole mahdollista saada ennen torstaita. Imurointikin on kesken, keskuspölynimurilla ei oteta virtaa noin vain toisesta huoneesta, varsinkin jos epäilään, että juuri sen koneisto on aiheuttanut oikosulun. No, onhan meillä lattiaharja ja kihveli, monenlaisia moppejakin, tietokoneen voi tuoda toiseen huoneeseen, talossa on edelleen kaksi vessaa, joissa valo toimii, kodinhoitohuoneesta sai vedettyä nipistinlampun keittiöön ja kynttilöitähän on vielä jäljellä, taskulamppujakin on. Eteiseen sai vedettyä olohuoneen puolelta jalkalampun. Ruokaa saadaan, veden- ja kahvinkeittimen voi siirtää kodinhoitohuoneeseen tai vaikka makuuhuoneeseen! Ei hätää, tehdään toisella tavalla. Onneksi sähkö ei mennyt koko talosta. Televisiokaan ei alakerrassa toimi kun digiboksi meni rikki, onpa hankalaa.

Niin monia juttuja pitäneeksi itsestäänselvyyksinä kunnes jotenkin saa muistutuksen, että nämä meidän sähköiset ja oivalliset systeemimme ovat mahdollisia vaurioitumaan. Niin vain vyöryi junanvaunukin rautatieasemalle hallitsemattomasti, onnea oli siinäkin onnettomuudessa. Tammikuinen perinne huomata olla kiitollinen toimivista laitteista toivottavasti ei jatku kovin dramaattisesti. Sovitaan, että ensi vuonna riittää vaikkapa yhden lampun sammuminen.

Aivan toisenlaista sähköä oli ilmassa eilen illalla, kun kotikatsomossa esitettiin Postia pappi Jaakobille. Kesti hyvin toisenkin katselukerran - jos joltakulta unohtui, se tulee vielä uusintana perjantaina klo 23. Ja Ylen Areenastakin sen voi katsoa. Itse kävin katsomassa sen kesäkuussa ja 10.6. kirjoitin siitä vaikutelmiani. Ansaitsee palkintonsa, latautunut tunnelma kantoi hyvin tässäkin katsomiskokemuksessa.

Sähköiseksi alkoi tunnelma myös käydä, kun ajattelin käväistä korjaamassa joulupukin unohduksen ja ostaa itse itselleni Päivän Tunnussana-kirjasen (ettei se ainaisesti kesken oleva lukuprojekti aivan hautautuisi) kun muutenkin olimme asioimassa Jumbossa. Suomalaisessa kirjakaupassa sanan nälkä oli ollut niin kova, että kirjat olivat loppuneet ja ehkä joku oli varastanutkin, koska koneen mukaan olisi vielä pitänyt hyllystä löytyä. Eipä siis ollut iloa toimivastakaan koneesta. Myyjät huutelivat toisilleen kuin parhaastakin bestselleristä olisi ollut kyse: hei onko ne Päivän Tunnussanat siellä? Mies hipsi hakemaan Akateemisesta, mutta sama juttu sielläkin: kaikki loppu. Eikä Prisman hyvinvarustetulta kirja- ja paperiosastoltakaan löytynyt. Minä sen sijaan löysin sen pisteen, missä en jaksanut enää ottaa askeltakaan ja milloin särkylääkkeen vaikutusaika loppui. Arvatkaas mitä: paikkakuntamme pikkuisessa kirjakaupassapa meitä onnisti.

Tällainen Loppiaisaatto: määränpäämme oli selvä kuin tietäjillä aikoinaan, mutta monenlaisten mutkien kautta vasta perille päästiin. Meidän joulutähtemme, se ainoa ja oikea, lapsuudestani asti minun joulujani valaissut, se sammui tuon sulakkeen myötä. Jossakin, tiedän sen, on olemassa pitkä jatkojohto, jonka avulla se vielä loppiaisvalaistuksensa voisi antaa. Joku ei vain muista missä se jossakin on, taskulampun kanssa on jo katsottu keittiön alakaapin uumeneihinkin. Hyvää loppiaista silti!