Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaani Niilo Rauhalan Sana koskettaa sanaa. Vahinko vain, lainausaika on vaivaiset kaksi viikkoa, tekisi mieli tallettaa monta runoa, pitää kirjaa lähellä pitkään. Runoja lukiessani olen ajatellut tätä blogia ja varsinkin teitä lukijoitani, jotkut runot tuntuvat suoraan kuuluvan joillekin kommentoijistani. Tässäpä teille siis runolliset tervehdykset, olkaa hyvät!

Pirkko ja Hummeri, te tulitte tästä heti mieleen. Ja kälyni, sitten vielä moni muukin, lue ja nappaa itsellesi, jos siltä tuntuu: (Yksinäisyys-runon loppuosa)

Silta,

me teemme sillan,

me jotka kuuntelemme merta,

yli sen, mikä on pimeää,

mikä näyttää rannattomalta.

Sytytetään sillalla lamppu,

kuuntelemisen herkkä valo,

ja niin ikävä kulkee luoksemme

aroin askelin, epävarmoin jaloin.

Eikä kukaan ole yksin

tällä sillalla, tällä matkalla.

Perillä kaikki tässä hetkessä,

kun silta laskeutuu

etäisyyksien yli.

 

Jokaiselle syöpäystävälleni: Eija, Ritva, Marja-Liisa, Sanna, Tiina, Tilu, ja kaikki muut, en ihan jokaisen nimeä uskalla mainita:

Kuljemme eteenpäin

samoja askelmerkkejä pitkin,

kipu, murhe ja kuolema

ovat yhteiset

hitaalla vauhtiradalla.

Joka kiirii niiden ohi,

ei ole kilpailija,

ja hänen suorituksensa mitätöidään.

Meillä on oikeus kompastua,

kunhan jaksamme nousta ja edetä maaliin

jokainen.

 

Kertulle ja Aulikille vielä erikseen, huomaatte kyllä miksi:

Olen aallon kirkas vihellys,

sininen, soiva korkeus,

hietikon pintaan takertunut kukkiva rihma.

Ajatus nukkuu ikuisuuden kevyeen kosketukseen

ja siirtää aamulla verhot syrjään

valon ja kärsimyksen edestä.

Vedet kipunoivat ja helähtävät,

tule kanssani, kuunnellaan

yhteistä kieltä.

 

Opeystävä, Jenni, Ronja ja kaikki muut nuoret lukijani :

Kiipeät portaita ylös vuorille.

Älä lankea.

Kauniit astiat kädestäsi

saattavat pudota, särkyä

askelmille, kalliohin,

hajota pirstaleiksi.

Mutta ehkä niistä, ehkä

saatkin voiman, itkun ja rukouksen,

jotta jaksat nousta

perille.

 

Ja niille, jotka lukevat usein, mutta kommentoivat muualla, surun läpi kulkeneet, uutta kotia etsivät, teille tässä:

Musta kuutio

pursuaa syvyyksistään

keltaista ja punaista kirkkautta.

Sivellin liikkuu kankaalla

ja niin sekoittuvat ilon ja kuoleman värit,

elämän kuulas harmonia ja palava tuska.

Metsään piirretty viiva, yksinäinen lampi,

jota tuskin huomaat,

tallettaa kaiken, mitä on nähnyt

niin kuin sana, kirjoitus,

joka kulkee elämän läpi.

 

Veljeksilleni:

Tuossa lapsuuteni levitetty vuode.

Mahdun siihen taas,

vedän jalat hieman koukkuun

ja muistelen isonveljen lämmintä selkää,

pakkasöitä ja pimeän

laidatonta peittoa.

Kaikki poismenneet

istuvat omilla paikoillaan.

keinutuoli liikahtelee äänettömästi

raskaan päivän lepoa kantaen.

 

Esirukoilijoilleni:

Rukouksen puun latvalta

lintu katoaa sineen

kuulostelemaan,

onko taivasta, joka vastaa.

Nooan arkin kyyhky

ei palaa enää takaisin,

se on löytänyt vuorenrinteen

lehtevän puun.

Sateenkaaren alta se lentää

uuteen aikaan,

maailman, jossa pysyy

se mikä on luvattu.

 

 Ja lopuksi runo, jossa kolmella rivillä on kerrottu kaikki se,  mihin minä monisanaisesti olen täällä blogissa pyrkinyt.

 

Minut riisuttiin alastomaksi

ja kaikesta, mitä minussa oli,

kaivettiin esiin kärsimyksen lähde.