Kirjoittajakurssilta saa kotitehtäviä kuten arvasinkin. Sitä en arvannut, että kirjoittaminen muuttuisikin tuskaiseksi pohtimiseksi. Aihe on kyllä kohtikäyvä joten ei ihme, minäkuvaa kirjoittajana pitäisi tietyn tekniikan mukaan luonnehtia. Tänään lopulta löysin sen minua eniten hiertäneen asian, joka ei saa kirjoitusta oikein vauhtiin. Tiedättekös mitä: olisi niin houkuttelevaa olla vain yksi kirjoittaja muiden joukossa ilman mitään s-alkuista leimaavaa sanaa! Ei sairaslomaa, ei syöpää, ei sairaseläkettä ainakaan. Mutta siinäpä on iso ristiriita, ilman viime vuoden tapahtumia tuskin istuisin kirjoittajakurssilla ja tuskin olisin tullut kirjoittaneeksi avointa päiväkirjaa lähes päivittäin. Minäkuvaani muokkaa nyt voimakkaasti tämä koko sairaus, ei siitä yli pääse. Ja varsinkin tätä kirjoittajaminääni. Miten ihmeessä sen saa kirjoitettua niin, ettei se huuda koko kirjoituksen läpi niin että millään muulla ei olekaan enää niin suurta merkitystä?

Äitiminänikin on muuttunut. Aamuisin vaivoin pystyyn pääsevä äiti ei ole perheelle minkäänlainen tuki aamuhässäköissä. Suoraan sanottuna huokaisen syvään kun hiljaisuus laskeutuu ja saan vielä nukahtaa. Aina sekään ei laskeudu. Ruoanlaittokin on jakautunut muullekin perheelle, puhumattakaan kaikesta muusta. Tottakai aikuistuvien nuorten kanssa muutos on luonnollinenkin, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että minusta itsestäni olisi kyllä tosi mukava olla sellainen pullantuoksuinen äiti, kattaa pitkä pöytä monelle... Nuorisolleni ei ole mikään ongelma sanoa "en jaksa" vastaukseksi kun pyydän tekemään jotain. Minulle on, haluaisin niin jaksaa ja kieltämättä tuo vastaus kuulostaa usein raivostuttavalta, kun tiedän sen tarkoittavan "en viitsi." Muistan ja tunnustan kyllä itsekin käyttäneeni en jaksa -vastausta aika kevyin perustein. Ehkä joku kuvittelee vieläkin minunkin olevan enemmän tuota en viitsi -osastoa. Äiti jaksaa, vaikka ei jaksaisikaan, on niin syvälle iskostunut mieleen. Ne, jotka sitten saavat kunniamerkkejä äitienpäivinä kiitokseksi jaksamisestaan.

Ja kun vielä lunta on saatu tuhlailevasti niin minun sisäinen hiihtäjänimänikin vaikertaa. Se hiihtäjäminä löytyi kun pohjanmaan lakeuksien loputtoman vastatuuleen umpihankihiihdon sijaan löytyi valmiiden latujen ihanuus. Ja kun loppui se pakottava tarve oppia nauttimaan hurjista mäenlaskusta.

Kirjoittajaminä toisaalta nauttii, kirjoittamiseen on aikaa, yllin kyllin, sitä jaksan silloinkin kun oikein muuta en. Minä hiihtelen nyt sanojen hangilla, laskettelen oikein pitkät liu'ut rauhassa nautiskellen. Kokeilen, josko äitiyttäkin voisi toteuttaa enemmän sanoilla kuin teoilla silitellen. Kirjoittajana voin olla välillä vapaa monenlaisista rajoituksista,mutta rehelliseen minäkuvaan kirjoittajana kyllä antaa leimansa kaikki kokemani.