Kirjoitin pitkän (ja hyvän)  tarinan tänään päivällä, mutta se katosi bittiavaruuteen ennen kuin ehdin sitä lähettää. Saatte tyytyä sen pääkohtien muisteluun.

Tänään päätin pitää taas pyjamapäivän, eilisen menot veivät mehut. Monenlaista houkutusta muistelin kyllä olevan tarjolla, kauneimpia joululauluja ja joulunäytelmäkin tulivat mieleen. Vaan ei tullut se, johon erikseen oli kutsuttu ja josta olin kännykkäänkin muistutuksen laittanut. Hukasta ei känny huudellut mitään ja löytyessään oli jo liian myöhäistä. Känny vilkutti muistutusta kyllä edelleen, ei tämä sen vika ollut. Joulupostiurakka on huudellut sen tomerammin. Sen suhteen näen unohduksen ja muistamisen rajan olevan kovin häilyvä. Kun minusta asia näyttää unohtuneelta, on se asianosaisen unohtajan mielestä hyvässä muistissa ja pyydetty toimi sujuu kyllä sitten kun oikea hetki ja aika koittaa. Miksi se ajoitus ei kohtaa minun ajoitukseni kanssa?

Viimeisessä Kotimaa-lehdessä katselin pitkään kahta vierekkäin sijoitettua nekrologia. Kaksi pitkän iän saavuttanutta evankelista julistajaa on päässyt perille. Molemmat muistan jo lapsuudenkotini ajalta. Molempien äänetkin yhä muistan. Ensimmäinen lapsellinen ajatus oli, että nyt taivaassa pidetään isot evankeliumijuhlat, isä ja äiti laulavat riemullisesti Siionin kannelta monen muun kanssa. Niin paljon lapsuuden evankeliumijuhlilla taivaasta puhuttiin, että ne edelleen muodostavat yhteisen mielikuvan. Pienempiä juhlia pidettiin kotikylän läheisellä rukoushuoneella ja nämä puhujat ovat molemmat käyneet useita kertoja myös meillä kotona, yöpyneetkin. Vieraille tarjottiin yleensä minun huoneeni käyttöön. Vieraat kohteliaasti ehdottivat kyllä tyytyvänsä sohvaan, mutta äiti piti kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta minun toiveikkaista silmäyksistäni. Minä olisin ihan hyvin voinut pitää oman sänkyni, korvaukseksi sai vain arkenakin tavallista parempaa ruokaa, jälkiruokaakin. Ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, ettei moinen matkustelu ja vieraissa kodeissa yöpyminen ja puheiden valmistelu ollut matkasaarnaajillekaan varmaan helppoa. Intoa ja voimia työhön tarvittiin, silti muistan heidät molemmat hyvin tyytyväisinä ja evankeliumista iloitsevina ihmisinä. Ja nyt aikuisena ihmettelen myös äitini jaksamista ja palveluhalua kun ison perheen ja navettatöiden lisäksi hän oli valmis useita kertoja vuodessa majoittamaan puhujavieraita.

Mielenkiintoista on ajatella, mitä yleensä muistamme. Huomasin etten näiden saarnamiesten lukuisista kuulemistani puheista erikseen muista mitään yksityiskohtaa. Muistan paljon kuitenkin ihan erilaisia sattumuksia ja episodeja. Lapsena vanhempien mukaan varsinkin rukoushuoneelle menin mielelläni ainakin jos äidillä oli tarjoiluvuoro. Vieläkin muistan vanhan rukoushuoneen tuoksun siellä keittiön puolella ja mehulasien paikan tarjoilutiskin päässä. Mehua ja pullaa sai kun jaksoi istua hiljaa puheiden ajan. Opin istumaan kuuntelematta, siihen olen aikuisena havahtunut monta kertaa, ajatus kulkee omille teilleen helposti puheiden aikana. Kerran istumajärjestys minun ja kahden veljeni kesken sattui niin, että jäin viimeiseksi penkin päähän, sitten pojat. Hiljaa puhumatta istuimme, mutta ei paikoillaan. Jo monen puheen ja laulun ajan olin pystynyt vastustamaan poikien hiljaista hivutusta saadakseen työnnettyä minua laidemmaksi, ei auttanut sähinä, eikä luulisin myöskään nipistykset eikä raapimiset. Kaksin käsin pidin etupenkinkin päädystä kiinni, mutta yhtenä varomattomuuteni hetkenä poikien toiminta saavutti tuloksen ja pudota mätkähdin keskikäytävän lattialle. Muistelisin etten itkenyt, poikia ainakin nauratti, sen muistan "varmasti" että kaikki saimme nuhteet jälkeenpäin, vaikka minähän en ollut syyllinen. Sen kuka mahtoi olla puhujana  olen unohtanut. Toivon ettei se tapahtunut näiden sananjulistajien puhuessa, ehkä vanhemmillani oli vähemmän hävettävää, jos puhujakin olisi sattunut olemaan joku pitkäveteisempi. Sama tapahtui myös tätini tuvassa kesäisessä pyhäkoulussa. Ei ihme ettei puheet jää mieleen kun piti pitää puolensa istumapaikasta. Entä sitten tämä pikkusisarensa penkiltäpudottelijaveli? Sellaisesta tulee pappi. Hän pudotti myöhemmin itsensäkin katolta.  Muiden veljien en muista minua pudotelleen eikä niistä tullut sittemmin pappejakaan. Minä tosin pudotin yhden veljen niin että häneltä meni jalka poikki. Yksi veli pudotteli ensin vaivalla rakentamiaan lennokkeja. Että sellainen pudottelijaperhe.

Ja nämä kaikki äänet, maut ja hajut, tapahtuneet ja sattumukset, nousi mieleeni muistokirjoitusten äärellä. Samalla tavoin joulunaika toistuessaan saa muistamaan jo unohtuneeksi luulemiani asioita. Harvemmin niihin liittyy kenenkään puhetta. Ehkä olisi syytä tarkkailla tekemisiään enemmän kuin puhettaan. Erään suuresti arvostamani serkun puheesta muistan kyllä lauseen: teoillamme me alleviivaamme sitä mitä sanomme. Kovin monesti haluaisi piiloutua sen taakse että tehkää miten minä sanon, älkää niinkuin minä teen. Olisiko tässä jouluaikana syytä keskittyä enemmän siihen mitä tekee kuin siihen mitä sanoo? Ainakin tuo unohtamisen ja muistamisen kohtaamattomuus eri perheenjäsenten näkökulmasta katsottuna ei mitenkään millään puheilla tunnu kohenevan.

Unohduksia saattaa muuten olla jouluposteissammekin. Loistavan helpoksi operaatioksi suunniteltu on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi kuin piti. Missään ei enää myydäkään sellaisia ihania valmiiksi jouluisia printtipapereita joulukirjeitä varten. Unohdin myös kirjekuorten määrän väärin, osoitteista puhumattakaan. Säännöllisen kipulääkkeen ottamisen unohdan myös helposti ja sitten ihmettelen, miksi särkee enemmän. Huomenaamulla en saa unohtaa labrakäyntiä! Unohdin kysyä pitääkö tähänkin olla syömättä. Yhden asian unohtaminen olisi kyllä pelkästään positiivista, sitäkin on tänään tapahtunut: en joka hetki muista, että minulla on syöpä. Joulupostien nimet osoitteet nostavat yhtälailla kuin nuo muistokirjoitukset monia sattumuksia mieleen (varsinkin ne, joiden nykyistä osoitetta on haettava monen yliviivatun perästä) joten hyvässä seurassa vaivat on on unohtuneet!