Työkaverit poikkesivat tuomaan amaylliksen ja joku tonttu oli käynyt postilaatikollakin. Julkisesti ja salaa on minua ilahdutettu, niin tosielämässä kuin täälläkin. Kiitos ihanasta myötäelostanne tällä jännittävällä viikolla! Kaikesta siitä, mitä on tullut ilmi iso kiitos kuin myös niistäkin, jotka ovat minua hiljaisesti omissa rukouksissaan muistaneet.

Koulussa yksi aina yhtä mukavasti eka-tokaluokkalaisten kanssa  usein toteuttamani projekti on pyörinyt mielessäni. Ehkä se työpaikalta omien kaappien tyhjentämisen paine nostaa pinnalle näitä muistoja. Tätä yleensä on tehty kevättalvisin kun aiheena on ollut elinehdot kasvien selviytymiseen. Olemme lasten kanssa testanneet yllin kirjan tietoja ja tehneet koeolosuhteet, joissa sitten on karsittu yksi kerrallaan näitten elinehtojen välttämättömyyttä. Herneet ovat saaneet kunnian toimia kasvamisen mittarina. Niitä on sitten kylvetty lasisiin pilttipurkkeihin, joilta yhdeltä kielletään vesi, yhdeltä valo, lämpö ja multakin eliminoidaan omissa purkeissaan. Hauskaa riittää paljon. Kylvetään herne multaan ja pidetään purkki lämpimässä valoisassa luokassa, mutta ei kastella. Oppilaat yleensä käyvät jonkun kerran tätä poloa surkuttelemassa ja pyytelemässä anteeksi huonoa hoitoaan. Eikä purkissa tapahdukaan mitään, herne ja multa kuivuvat kuivumistaan. Monia sekin hämmästyttää, noin arkipäiväinen juttu kuin vesi osoittautuukin tärkeäksi. Lasten vedenjuonti lisääntyy. Toinen herne kylvetään sitten ilman multaa, kastelu kuitenkin toimii, lämpimässä valoisassa luokassa. Tämä herne saa yllättäjän roolin, yleensä lapset ovat etukäteen vuorenvarmoja siitä, että ilman multaa ei kasvamisesta tule mitään. Ja herne itää sittenkin, mikä ihme! Jonain aamuna saan vastaani tuohtuneen joukon, joka kertoo, ettei yllin kirja pidä paikkaansa. Kolmas herne viedään riemullisessa saatossa ulos sisäpihalle kun ensin on keksitty, miten ihmeessä sellainen koe voidaan järjestää, ettei herne saisi lämpöä. Ja tosi hihityttävää on käydä kastelemassa koko projektin ajan monesti kovin jäistä purkkia. Joskus on ollut kaivettava sitä esiin lumenkin alta. Neljänteen purkkiin herne saa multansa ja kastelua, lämpöäkin sallitaan, mutta valoa ei. Jokin luokan kaapeista saa kunnian toimia koelaboratoriona, nopea kastelu sujautetaan silloin tällöin. Tämä valon eliminoiminen on kuitenkin paljon haasteellisempaa kuin mitä aikuisenakaan uskoisi. Pimeänä paikkana pitämämme on osoittautunut monta kertaa kuitenkin sen verran valoa läpäiseväksi, että pitkä, valju herneenvarsi on alkanut etsiä tietään kohti valoa. Kerran se valosuikura löytyi kaapinoven alareunan alta ja niin alkoi verson sitkeä matka ylemmältä hyllyltä alaspäin, kohti valoa. Se oli ihme, jota seurattiin paljon alkuperäistä suunnitelmaa kauemmin. Lapsista moinen anarkismi oli ihanan suositeltavaa ja itsestäänselvää. Vähänkin on parempi kuin ei mitään. Erityisesti erästä lasta se asia hykerrytti ja pani naurattamaan kesken oppituntienkin. Ajatella, se kasvi keksi kuitenkin, missäpäin on valoa. Tuo lapsi muisti kokeemme vielä seuraavinakin vuosina. Muistatko, Leena, sen herneen, joka lähti kasvamaan, vaikka ei pitänyt? Muistin toki. Muistin myös sen työn ja vaivan mikä juuri tämän lapsen kohdalla piti tehdä, myös hänen itsensä, että ylipäätään sai harjoiteltua ja opittua uusia asioita. Se herne taisi opettaa jotain muutakin kuin kasvien kasvamisesta. 

Pientäkään valonsädettä ei voi kätkeä. Kokeilepa salaa sytyttää pimeässä huonessa tulitikku! Jopa versoava herne osaa suunnata tiensä heikkoakin valonkajastusta kohti. Täydellistä pimeyttä on vaikea aikaansaada. Pieni liekki valaisee koko huoneen. Toivo on luonteeltaan samanlaista kuin valo. Ei voi toivoa vain vähän, ikäänkuin salaa. Ei, toivo leimahtaa heti näkyville. Ja pienikin toivo käyttäytyy kuin pieni heikko valonsäde, se saa kurottautumaan sitä kohti. Vaikka varttuva varsi jäisi valjuksi ja vähälehtiseksi, se kasvaa sittenkin. Sen pienen valonsäteen varassa. Toivon varassa.

Syöpää sairastavan on kovin suotavaa pitää toivoa yllä. Onneksi ihan pikkuriikkinenkin toivonsäde riittää synkimpinä aikoina. Huomasin sen eläneen ja kasvaneen sittenkin nämä kituliaat viikot. Ja nyt kun valoa on tulvinut ihan ylenpalttisesti taas joka puolella, on helppo alkaa vihertää. Se mikä oli salassa, on tullut julki.