Kerronpa tänään siitä itsenäisyyspäivästä, jota olen juhlinut perusteellisemmin kuin mitään muuta. Ensimmäinen itsenäisyyspäivä Japanissa tuntui valtavan tärkeältä, koko Kansain alueen suomalaiset kokoontuivat koulullemme, kansallispuvut hulmusivat, Suomen liput liehuivat. Koko olemisemme alleviivasi sen päivän sitä, että me olemme suomalaisia. Karjalanpiirakat, ruisleivät,  hapankorput, pulla, Domino-keksit, Fazerin sininen suklaa ja salmiakki tekivät kauppansa. Kaukana oli rakas sinivalkoinen maa, jonka pinnalle oli niin turvallista jalkansa laskea, se ei järissyt, eikä siellä tarvinnut aprikoida tulivuoren purkautumista, syksyiset myrskyt olivat vain tasaisen harmaita, taifuunivaroitukset eivät olleet tavallisia, hyttysiä pahempia ötököitäkään ei lennellyt. Turhia koukeroita puheessa tai kirjoituksessa ei tarvittu.Sieltä kaukaa katsottuna Suomi oli kuin oikea lintukoto. Paras paikka maailmassa. Koti-ikävä on merkillinen juttu, kultaa kaiken, kun sille antaa vallan.

Tunnelma tuolla ulkomailla vietetyssä itsenäisyyspäivän juhlassa oli kaukana siitä lapsuuden kansakoulun kynttilöin ja airuein koristetun sankarivainajataulun äärellä vietetyistä vakavista hetkistä tai seppeleenlaskua hautausmaalla. Sota, jota aikuiset niin hartaana  selittelemättä muistelivat, oli rauhanaikana syntyneiden lasten mielessä jo kaukaista historiaa. Ihan yhtä "kaukaista" heille kuin minulle nyt tuo Japanissa viettämäni aika parikymmentä vuotta sitten. Ajat ja tapahtumat, joihin liittyy suuria tunteita, tallentuvat mieleen vahvasti. Aikuinen minäni katselee vanhempiani ja koko sukupolvea aivan toisella tavalla. Hehän muistivat sen kaiken kuin eilisen päivän. Oli syytäkin pysähtyä edes kerran vuodessa sen tosiasian eteen, että siellä kansakoulun seinällä luki muiden mukana oma sukunimeni.

Japaniin lähtiessämme koin tekeväni jotain hyvin aikuista ja itsenäistä. Sain päättää, mitä elämällä teen. Lähtöpäätös merkitsi myös monella tapaa oman itsenäisen päätösvaltani menettämistä. Varsinkin alkuvaiheessa oli suostuttava täysin kuin holhottavan lapsen asemaan. Yhtäkkiä oletkin kadottanut luku- ja kirjoitustaitosi. Kaupassa ostoksilla käynti oli seikkailua ellei ollut opasta mukana, muusta asioimisesta puhumattakaan. Olimme riippuvaisia toisten avusta pitkään ja jos kuvitteli jo hyvinkin selviytyvänsä itse, sai nöyryyttävästi todeta erehtyneensä. Tuossa aluksi kuvailemassani itsenäisyyspäivän juhlassa tukkani oli lyhyt, hyvin lyhyt. Olin kuvitellut selviäväni kampaajallakäynnistä ihan hyvin itse, opettelin sanan chotto, se tarkoittaa vähän. Ja ymmärtäähän se kampaaja, että kun tuo ulkomaalainen tulee 5 viikon kuluttua uudestaan niin latvat kaipaavat tasausta. Chotto tarkoitti vähän, vähän jätetään...

Tänä itsenäisyyspäivänä pohdin tätä itsenäisyyssanaa. Sairaana myös on menettänyt oman itsenäisyytensä, itsemääräämisoikeutensa. En voi suunnitella päivieni ohjelmaa varmaksi etukäteen, vaan edetään ja tehdään päivän kunnon mukaan. Kampaajalla osaisin kyllä nyt puhua, mutta en uskalla varata aikaa kun en tiedä, jaksaisinko juuri sinä päivänä ajaa itse autolla vai onko turvauduttava kyytiin. Enkä tiedä, mitä tukallekaan tekisin kun joka päivä en jaksa sitä edes laittaa.  En voi itse määritellä miten siistinä ja missä järjestyksessä kotini pysyy. Syön sellaista ruokaa, mitä itse jaksan laittaa tai muut haluavat tehdä. En edes saa välttämättä nukkua silloin kun haluan, ääneni ei toimi kuten ennen, olisi kiva saada huutaakin joskus, laulamisesta puhumattakaan. Kun saisi edes hengittää ponnistelematta.  Puhumattakaan siitä pelosta mitä tuntee kun vihollinen on rakentanut pesäkkeensä minun alueelleni.

Pessimismi sikseen ja itsesäälissä kieriskely! Saanhan kirjoittaa ja ajatella vapaasti, itsenäisyyttäni en suinkaan yksilönä ole menettänyt. Ja Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme juuri japanilaisella ruoalla, herkullisella tongatsulla.