Aamu valkeni lumisen hiljaisena tänäänkin täällä Ihamaniemessä. Haluaisin niin osata kertoa teille millainen tämä Enonkosken luterilainen luostariyhteisö on ja mitä täällä koen, mutta tuntuu kuin kaikki sanat jäisivät vajaiksi. Tänä talvena täällä on kaksi vakituista asukasta, yöpyviä vieraita ei nyt ole muita kuin minä. Heti seuraavaksi viikonlopuksi kuitenkin odotetaan retriittivieraita. Joulunakin talo on täynnä. Vierailijoita ja talkoolaisia otetaan vastaan kautta vuoden, kesä taitaa olla vilkkainta aikaa. Aavistelen, että tähän taloon liittyy erilaisin sitein - 15 vuoden aikana muotoutuneiden - jo lukuisa joukko ihmisiä, jotka katolisten ja ortodoksisen luostariperinteitä kunnioittaen ovat olleet luomassa luterilaista tapaa elää luostariyhteisönä. Muutaman päivän vierailukin tuntuu olevan hyvä tapa.

Luostari on vaatimaton paikka, sanat "vanha kansakoulu" kertovat jo paljon. Minulle itselleni ne ovat iso nostalgialisä. Ken ei viihdy muualla kuin hotellitason yöpymispaikassa, voi sivuuttaa tämän turhan helposti. Yleensä minä olen valitellut jokaisen reissuni jälkeen vieraan sängyn epämukavuutta ja ylistänyt oman kodin ylivertaisuutta. Täällä olen nukkunut kuin upeimmassa kuviteltavissa olevassa vuoteessa. Pudonnut unen pehmeään syliin kuin lapsi. Vaatimaton patja laverilla, viileässä huoneessa kaksi peittoa ylläni eikä edes oma tyyny päänalusena. Hiljaisuus, pakkasen rapsahtelu talon hirsissä, pehmeä pimeys. Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki, luetaan joka päivärukoushetkessä. Toivossa, turvassa ja suojassa tosiaan saan olla. Fyysisesti ja henkisesti.

Taloa ei ehkä kukaan kutsu perinteisessä mielessä kauniiksi, on rakennettu lisäystä ja tehty muutosta, niillä taidoilla ja niillä varoilla kuin kulloinkin on ollut saatavilla. Paljon löytyy edelleen sellaista mitä voisi korjata, kunnostaa, entistää, pelkistää, muuttaa, tehdä paremmaksi, ajan vaatimusten ja tiedon mukaiseksi, toimivammaksi, turvallisemmaksikin. Usein mainitaan kirkoista, miten ne puhuttelevat arkkitehtuurillaan ja mikä symboloi mitäkin. Luostarin kappeli onkin sellainen kokonaisuus ja siellä  yksityiskohtia, joita ei väsykään katselemasta ja joista löytyy ammennettavaa yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta myös tämä koko talo on minulle puhutteleva, kappelin rinnalla vaatimattomat, rakkaudella hoidetut tilat. Kuolema varjostaa sairauttani, elettyä elämää on tullut katseltua taaksepäin ja kovin vaatimattomaksi kaikki havaittu. On ollut yritystä sinne ja tänne, moni asia on kovin kesken, aloitettu kyllä ja saatu hyvään vauhtiinkin, myös unelmia ja toiveita havaitsen. Kaikki on niin kesken.

Tämä luostari puhuu minulle keskeneräisyyden evankeliumia. Täällä on lepo ja käsinkosketeltava rauha, tyyneys vajavaisissa puitteissa ja näin on hyvä. Täydellisyys epätäydellisyydessä. Se auttaa minua hyväksymään oman keskeneräisyyteni. Tuskani siitä, jos elämänmatkani jäisi omassa mielessäni kesken. Rikkinäinen onkin ehjä, sairas onkin terve. Tämä samanaikaisesti jo nyt eikä vain joskus tulevaisuudessa.

Luostarielämä on sitä tavallista kuin muutenkin, ainakin minulla, lukemista, pientä ulkoilua, ruokailua ja sen pieniä askareita, tätä kirjoittamista, televisiotakin on katsottu, juteltu ja varsinkin saatu nauraa. Tässä luostarissa on paljon iloa. Lepoa on ollut sekin, että saa istua valmiiseen ruokapöytään. Mitään vaatimuksia olemisen, sanomisen tai tekemisen tilasta ei tunnuta asetettavan. Kolmesti päivittäin kokoonnutaan kappeliin, aamulla, keskipäivällä ja illalla: laulu, pieni liturginen osuus, Raamatun luku, hiljaisuus, rukous. Kynttilät syttyvät ja sammuvat yhä uudestaan. Isossa talossa voi vetäytyä omaan rauhaansa milloin vain. Ympärillä on puutarha ja metsää, illalla ei valoja muualta pilkota. Mutta autoja on pihassa ja ympäröivän kunnan elämä ja palvelut saavutettavissa.

Huomenna teen paluumatkaa. En ole muuttunut paremmaksi ihmiseksi, en ole kokenut humahtavaa ihmeparantumista, en vielä tiedä, millaisin eväin kotiin asti pääsen. Ehkä levollisuus rapisee kiireisten asemien kautta kulkiessa, tänne tulomatka oli keholleni rankka. Toivo kuitenkin on. Ja kokemus siitä, että tämän sairauden tuskankin kanssa samanaikaisesti voi omistaa rauhan. 

Tämänpäivän sanaksi on Sananlaskujen kirjasta sattuvasti: Poikani, (olisiko nyt tyttäreni) kuuntele minun puhettani, kallista korvasi minun sanoilleni. Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään; sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa. (Sananl. 4:20-22)