Terveisiä luostarista! Olen valtavan kiitollinen, että pääsin tänne, sain tulla. Ehkä minussa on elänyt sisainen pieni "nunna" aina? Sellainen elämäniloinen, tavallista arkea elävä, työtä tekevä nunna, joka eläisi niin, että kaiken keskiössä on päivän toistuvat rukoukset, kynttilänvalo, pyhät kuvat, risti kaiken yllä siunaavana ja läsnäolevana. Ei luostariin pakeneva ja vetäytyvä, vaan sen ilmapiiristä voimansa ammentava. Nyt se sisäinen nunnani on ainakin löytynyt ja se nauttii. Tiesinhän sen kyllä, jo niiden muutamien kokemieni retriittien perusteella. Toisaalta, näin ison ahdistuksen ja kivun kanssa en niihin retriiteihin ollut lähtenyt, enkä ollut etukäteen lainkaan varma, toteutuuko edes toivomani lepo vieraassa ympäristössä. En siis aherra. Olen, hengitän.
Rukoushiljaisuuden lisäksi tässä luostarissa on paljon puhetta, naurua, maistuvaa ruokaa ja lämpöä. Lepo on ollut ihan fyysistä lepoa, syvää, hyvää unta ja heräämistä ilman kelloa päivän sarastukseen. Onneksi aamu valkenee vasta kahdeksan maissa ja eikä tarvitse nousta aamun ensimmäiseen rukoushetkeen pilkkopimeässä itseään kurittaen. Kirjoja on myös seuranani, kirjahyllystä löytyi jo aiemmin siteeraamani Owe Wikströmin kirjoja sekä Nouvenin ja monen muun. Wikström kirjoittaa useasti lainaten Dostojevskiä, Karamazovin veljeksiä ja kuinka ollakaan: tänään alkaa Yle-Teemalta venäläinen sarja tuosta klassikosta. Kotona se tallennetaan, en ole vielä kysynyt näkyisikö täällä. (Totta, luostarissa on televisio, netti, kaikenlaista muutakin - ja samalla pyrkimys yksinkertaiseen elämään.) Kuljen kuitenkin kuin polkua, jolle on jätetty löydettäväksi asioita, aarteita suorastaan. Edellinen johtaa seuraavaan.
Se, mitä etsit, on jo sinulla, oli keskipäivän rukoushetken viesti. Vaikka tulin pitkän matkan sitä löytämään niin ei huolta: jos se on jo minulla, ei sitä kukaan voi ottaa pois ja se pysyy mukanani takaisin kotiin. Mitä se on? En minä osaa sanoin kuvailla, hyvä olo, tarkoituksellisuus, rauha, häivähdys Jumalan läsnäolosta. Luulin ennen tuloani tulevani rukoilemaan palavasti paranemista. Merkillisellä tavalla se ei tunnu siltä tärkeimmältä. Ei niin etten sitä toivoisi edelleen, mutta se rukous on jo olemassa. Opettelen kuuntelemaan.
On tärkeää, että elämässä on iloa. Täällä on lunta, tiet jäisiä aurattuja. Monen vuoden jälkeen kokeilin potkukelkkaa! Vaikka polvi vähän varoitteli, vaikka keuhkot protestoivat ja yskin kauan jälkeenpäin. Oli se sen arvoista. Tuttu liike ja vauhti sai muistamaan ne kaikki potkukelkkailut lapsuudessa tai omaa lasta hauskuuttamassa. Luminen kuusikuja ja tikan koputus ylhäällä kruunaamassa kokemuksen. Jotain tästä luin Wikströmin kirjassa, ilo, kokemukset luonnon kauneudesta ovat aivan liian usein väheksyttyjä kristityn elämässä, kun pitäisi osata sanoa:rakastan elämää enemmän kuin sen tarkoitusta (Aljosha siellä Karamozovista). "Tällaiset pienet onnen tai pyhyyden kokemukset ovat todellisuudessa kaiken hyvän antajan lahjoja. Raamattu kertoo toisista ihmisistä, laulusta, viinistä, tanssista ja ystävyydestä nousevasta elämänmyönteisyydestä ja niiden synnyttämästä ilosta. Tavallinen ilo on Jumalan kirkkauden vuodatusta."
