Eilen tein pitkästä aikaa yhtä perheemme suosikkiruokaa, oyako donburia. Vaan kuinkas kävikään: kuopus kiirehti kavereilleen, oli paremmat herkut tiedossa, keskimmäinen murahti tulevansa, mutta nukkui vaan rankan työviikon päätteeksi, esikoisellakaan ei kotiintulomatkan jälkeen ollut nälkä. Vain minä ja mies söimme viiden hengen annoksesta osamme, kieltämättä tuli turhautunut olo, eikö ruokani kelvannutkaan. Mutta koska syömällä ei mielestäni kiltteyttä tarvitse osoittaa, niin enpä suurempaa meteliä nostanut, tämä ruoka tekee kyllä kauppansa lämmitettynäkin.
Olen itsekin tällä viikolla kieltäytynyt useammasta kutsusta. Toivottavasti kukaan ei ole pahastunut, tuli mieleeni eilen kun laittelin jääkaappiin tuota ruokaa, josta noin moni kieltäytyi. Saan patistettua itseni kotihommiin, mutta kotoa poislähtemisen kynnys on kovin korkealla. Pitäisi laittaa tukka, edes vähän meikkiä, vaatteet - miten rasittavaa. Ihmisten kohtaaminenkin on alkanut jännittää, aivan turhaan kylläkin. Syyt siihen ovat enemmän omia sisäisiä prosesseja kuin muista johtuvia. Niin moni on toivonut sydämestään paranemistani, rukoillutkin, olisi niin mukava ilmestyä oikein reippaana ja kertoa hyviä uutisia. Toteuttaa heidän hyvät toivomuksensa, he olisivat niin ansainneet sen, minusta puhumattakaan, enkä sitä ole pystynyt täyttämään. Olen kuitenkin luvannut yrittää parhaani ja lopputulos on niin vaatimaton. Turnausväsymystä. On ihan eri asia nähdä ensimmäisiä kertoja sairastumisen jälkeen kuin vaikkapa kymmenettä.
Sairaus tuo esiin ihmisestä uusiakin asioita. Oikeasti olen luullut tuntevani itseni jo oikein hyvin. Aivan varma olen ollut siitä, että olen hyvin sosiaalinen ja avoin, ihmisten parissa viihtyvä. Vastoinkäymisissä ja sairauksien kohdatessa en ole ollut syvälle pimeään luolaan vetäytyvää tyyppiä. Päinvastoin, ehkä olen jopa rasittanut lähimmäisiä liikaakin, puhunut itsestäni enemmän kuin kuunnellut muita. Yllätyksekseni olen löytänyt itsestäni vetäytyvän ja yksikseen viihtyvän puolen. Joten jos vaikka kieltäydyn kutsusta, ei se tarkoita, että hätä olisi suuri, en vain jaksa lähteä kotikolostani. Toisaalta, tänne kyllä on ovi edelleen auki.
Maanantaina tapaan taas lääkärini, ensin verikokeisiin. Väsymys ja uupumus ovat suurimmat oireeni. Yskin välillä, se sattuu keuhkoihin, ja se on ollut joillakin lääkkeen keskeyttämisen syynä. Vaihtoehdotkaan eivät houkuttele. Sellaisenkin uuden puolen itsestäni olen löytänyt, että kun keväällä pelkästään kummeksuin kuullessani ratkaisuista, joissa syöpähoidoista olisi kieltäydytty. Nyt ymmärrän niitä, jopa pidän syvällisesti ajateltuina. Jos jaksaisi enemmän eikä tarvitsisi niin paljosta kieltäytyä, vaikka lyhyemmän aikaa täydempää elämää verrattuna pitempään, mutta kapeampaan. Kumman sinä valitsisit?
