Kaksi vuotta sitten, kun tässä huushollissa alkoi olla keskimmäisenkin ajokortin saamisen hetket käsillä ja nopeasti laskien yksi auto + neljä eri kuskia + viidet vaativat menot alkoi olla mahdoton yhtälö, hankimme kakkosauton. Oikein mukavan Chevrolet Kalos-mallin, joka on ratkaissut viime vuosina monet kyytiongelmat, kuskeista meillä ei ole enää aikoihin ollutkaan ollut pulaa. Minäkin otan sen mieluummin kauppakassikseni. Pitkä sairaslomani ja taas tuo suuresti pyörittelemäni sairaseläkehakemus on saanut tekemään myös talousarviolaskelmia uusiksi. Pitkin syksyä on yhdeksi menojen karsimiskohteeksi joutunut tuo sininen peltilehmä. Yllättäen siihen onkin liittynyt syviä tunteita ja luopumisen vaikeutta ja haikeutta. Myymisen aikeesta on lähemmän tarkastelun jälkeen jo monet kerrat luovuttu, kun varsinkin nuorisolla on ollut esittää omia näkökulmia ja jopa visioita asiaan. Valitettavasti nuo näkökulmat eivät ole mitenkään suuntautuneet vanhempien kukkaroon asti muuta kuin maksumielessä ja visio nuoren omaksi autoksi lunastamisesta tuntuu vahvistuvan siirtymällä aina hamaan tulevaisuuteen. Nuoreni ovat hyviä visioimaan.
Matkani teki hyvää, päätös autoasiastakin on syntynyt ja myyntiä vastustavien leiri on purettu. Miten pitkä matka tästä sitten on todelliseen kaupantekoon, onkin toinen juttu, yhdessä autokaupassa on jo käyty. Et sinä sitten autoa tarvitsisi? Käytetyn auton kauppaaminen ei ole lempipuuhiani.
Toinenkin pitkään ja hartaasti suunniteltu asia toteutui poissaollessani. Koirammehan on trimmattava rotua, villakoira. Budjetissamme sekin on laskettu kotitöiksi, ja minä siitä olen viime vuosina huolehtinutkin, mutta nyt sairastamisaikana se ei ole noussut tehtävälistani kärkeen, eikä ole ammattilaisellekaan raskittu viedä. Kerran jo rahapulassaan kuopus saikin tänä syksynä etukäteismaksun lupauksesta suoriutua tästä. Kuopukseni pitää, minkä lupaa, parin kuukauden viivettä ei lasketa, eihän. Joka tapauksessa korkona hän suoriutui hommasta kokonaan itse, vaikka alkuperäisen sopimuksen mukaan minun piti tehdä kuono ja muut aremmat paikat. Ei mikään nopeasti tehtävä pikkutyö, varsinkin kun trimmaaja sitten ammattimaisin elkein pesikin koiran samalla. Kotiinpaluuni kruunasi puhdas, trimmattu koira.
Tässä marraskuussa aina juhlimme myös koiran taloontulon vuosipäivää. Ei kukaan koiraa ottaisi? kysyi kolleega opettajanhuoneen ovella eräänä synkkänä marraskuisena iltapäivänä. Me otetaan, kuulin sanovani, vastasin intuitiivisesti. Ja siitä lähti merkillisen nopeasti edennyt prosessi liikkeelle. Tottakai sitä oli edeltänyt pitkä koirakuume varsinkin kuopuksella ja keskimmäisellä. Kyllä minullakin. Olin hahmotellut mieleni pohjalle toiveen saada kokeilla aikuisen koiran kanssa, miten perheemme allergiset kestäisivät koiraperheenä eloa. Tämä tarjottu koira kaipasi kipeästi uutta kotia ja kokeilukotikin olisi ensi hätään kelvollinen. Seuraavana viikonloppuna jo asteli uusi nelijalkainen perheenjäsenemme kotiin. Kokeilu muuttui pysyväksi.
"Äiti, yksi minun unelmani toteutuu juuri nyt" lausui keskimmäinen siinä seisoessaan katselemassa miten pieni ruskea kuono nuuhki innokkaana kotimme joka nurkan ja meidät läpikotaisin. Poika väitti koko 15-vuotisen elämänsä ajan odottaneen juuri tätä. Siitä tuli onnellinen, unelmaa täyttävä marraskuu. Laskin, että yhtenä päivänä koiraa vietiin jopa 7 eri kertaa lenkille. Aika hyvin räntäisessä marraskuussa. Kotiintulot muuttuivat, ainakin minulla. Ei kartakaikkiaan voinut huomauttaa lattialla lojuvista repuista, lakeista tai muusta kun ensimmäiseksi oven avatessaan sai lämpimän, hyvin intomielisen kotiintulotervehdyksen. Se oli niin hauskaa katsottavaa, että nuorisokin kokoontui samalla tervehtimään. Kielenkäyttö muuttui kertaheitolla. Lakisääteiseksi soisin murrosikäisten perheisiin tuollaista tassuterapeuttia, varsinkin jos juututaan puolustamaan omia näkemyksiä jääräpäisesti. Unelmaa on eletty todeksi nyt jo neljä vuotta.
Koiraa emme anna pois, ei vaikka marraskuiset ulkoilutuskerrat ovat roimasti vähentyneet. Tosin myös koiraherran tahdosta: tänään kuistilla seisoi villaturkkiaan varjeleva koiruus nokkaansa sateelle nyrpistäen, ei houkutellut roskapussin vienti, ei postin haku, näytti emäntä ne ilmankin saavan suoritetuksi, valvonta kuistilla riitti ulkoiluksi. Monesta voi päätellä, että meillä myös koiran unelma toteutui. Olemme sen pitkäaikaisin ja viimeinen koti.
Näin kaksi vuotta ja neljä vuotta sitten. Tänään olen myös muistellut ajanjaksoa, joka alkoi 15 vuotta sitten. Aloitin kuopuksen äitiysloman jälkeen upouudessa koulussa, siitä tuli elämäni pitkäaikaisin työpaikka. Ja sinnekö nyt työurani on loppumassa? Minuakin kutsuttiin juhlimaan koulun 15-vuotista taivalta ja varovaista kyllää olin kutsulle vastannutkin. Työkyvyttömyyseläkepaperin täyttöajatusten valtaamaa mieltäni halusin kuitenkin suojella ja jätin menemättä, en ehkä olisi ollut hyvää seuraa. Tässä nimittäin ollaan mahdollisimman kaukana unelman toteutumisesta. Unelmat voivat näköjään myös romuttua, niitä haudataan tai vaietaan hiljaiseksi. Muiden juhliessa koulun 15-vuotista taivalta minä saattelen loppuun työuraani. Niin suurta sopua sairauteni ja kohtaloni kanssa en siellä luostarissa löytänyt ettei luopuminen tekisi kipeää.
Unelmat syntyvät, kasvavat, toteutuvat joskus riemuiten, joskus hieman toisin, joskus ei ollenkaan. Väistyvien unelmien tilalle kasvaa uusia. Uskaltaako unelmoida? Luopua ja saada uutta tilalle? Mitä unelmoida silloin kun moni tie sulkeutuu?
Juuri nyt hyvistä yöunista.
