Joulukoristelaatikot on taas avattu ja jouluvaloja etsiskelty, kokeiltu, jonkun jo kokonaan hukan teille eksyneen luultu, mutta sitten taas löydetty. Kuopuksen tekemä ovikranssi kunnostettu tämän vuoden asuunsa. Saviset piparit ovat olleet ihastuttavia, mutta joulu joululta ne ovat vähentyneet rikkoutumalla, omat tekemäni varapiparitkin samoin. Nyt kuopus valitsi siihen neljän säilyneen piparin lisäksi uusia koristeita vanhoista varastoistamme. Ulko-ovi kaunistui toivottamaan meitä kaikkia avaamaan ovemme jouluun.
Joulutähti syttyy pian keittiön ikkunaan. Sama, joka loisti oman lapsuudenkotini keittiön ikkunassa ja loi sen aidon joulun hohteen. Miten ihmeessä muistoissani aina lumi narisi jalkojen alla kääntyessäni kotini koivukujalle ja tähti pilkotti kodin ikkunassa? Minun koivuni ja tähteni. Tähti tosin on kärsinyt vuosien aikana, yhä säilytän sitä samassa ruskeassa käärepaperissa, jossa lukee äitini käsialalla Joulutähti. Käärepaperi on jo kovin kulunut. Mutta toistaessani samat liikkeet kuin äitini aikoinaan kääriessäni sitä taitosten mukaan, nyt auki, liityn joulu joululta pitkään elämän ketjuun. Oman perheen jouluihin, lapsuudenkotini jouluihin, aina hyvin kauas, ehkä aikaan ennen syntymääni. Joulun tähti on syttynyt vuosi vuodelta yhä uudestaan. Hintakin tähdestä löytyy, 285:- vanhojakin vanhempia markkoja siis. Tähdessä on repeymiä, minkä vuoksi siihen ei saa kukaan muu kuin minä enää koskeakaan. Kiitollinen olen veljilleni, että sain ottaa tähden mukaani, vaikka siitä keskusteltiin pitkään lapsuudenkodin tavaroita jaettaessa.
Toinenkin suuren keskustelun aihe oli vielä uniikimpi ja jokaiselle siihen aitoon oikean joulun muistoihin liittyvä. Isän tekemä poronmuotoinen piparimuotti. Poropipareita ilman ei joulu tunnu joululta. Taidan olla kovin sentimentaalinen, mutta ellen muuta tekisi niin ainakin ne, poropiparimuotti päätyi siis myös minulle. Poropipareihin liittyy myös piparitalkoiden tunnelma, isossa perheessä ja suvussa, pipareita tehtiin isosti urakoiden. Taikinaa riitti, vaikka jokainen kävi varmasti sitä maistelemassa useita kertoja ennen piparipäivää. Tätini ja äitini kauli taikinan ja paistoi, me lapset saimme tehdä kaiken hauskan. Porolla oli jalat, joita voi asetella ja sommitella niin kuin pellille parhaiten sopii, niinpä ne loikkivat, jarruttivat, jolkottelivat tai seisoivat. Mikään muu piparimalli ei taipunut niin moneksi.
Vuodenkulussa on näitä juhlia ja muita merkkipäiviä, jotka pysyvät elämän matkan etappeina vuodesta toiseen, syntymäpäiviä, mutta myös kuolinpäiviä. Tämä ensimmäisen adventin aatto on isäni kuolinpäivä. Joulun aika jo itsessään saa muistelemaan, katselemaan taaksepäin, minulle sitä korostaa molempien vanhempieni joulun juhla-aikaan tapahtuneet kuolemat ja vietetyt hautajaiset.
Kaksikymmentäyksi vuotta sitten isäni oli vastaanottamassa adventtia hyvillä mielin. Vanhimman veljeni perhettä oli saapunut viikonlopuksi sinne kotiin. Isä oli soittanut minulle Japaniin mukavan puhelun, esikoiseni jokelteli puhelimessa paapalle, minä olin toipunut vihdoinkin ihan sairaalassakin potemastani tulehdustaudista. Siitä iloittiin ja isä kertoi soittaneensa veljeni perheelle Afrikkaan ja kaikille muillekin. Ennen kännykkä- ja nettiaikaa yhteydenpito oli juhlaa. Isä oli hauskuuttanut perjantai-illalla saunan jälkeen esittelemällä japanilasta yukataa, minulta kesällä saamaansa. Adventin aattoaamuna veljeni löysi poisnukkuneen isäni vuoteestaan. Päivämäärä saattaa vaihdella, mutta minä muistan isän kuolinpäivänä adventin aaton. Avaja porttis ovesi, käy Herraas vastaan nöyrästi, kun itse taivaan kuningas, sun tahtoo olla vierahas. Suo ilovirtes kaikua, on siitä riemu taivaassa. Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen. Portti aukesi ja itse taivaan kuningas saapui ja nouti palvelijansa kotiin. Isä sai lähteä keskeltä elämää, ilman pelkäämäänsä sairaalaan joutumista. Tulevaisuuden suunnitelmia oli kuitenkin ollut, aivan toisenlaisia, uusi elämänkumppani oli löytynyt, Afrikan matkakin piti tehdä, lastenlapsia nähdä.
En muista, sytytimmekö joulutähden ikkunaan juuri sen joulun alla kokoontuessamme eri puolilta, pitkienkin matkojen takaa hautaamaan isäämme. Ehkä poropiparimuottikin pysyi käyttämättömänä. Mutta minä ja mieheni olimme nuori äiti ja isä pienen poikalapsen kanssa, teimme matkaa halki maailman ihmetellen syntymää ja kuolemaa. Kuin Joosef ja Maria aikoinaan. Se oli väkevä joulusaarna. Sukulaiset näkivät kesällä syntyneen lapsen ja meidät. Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Sellaistakohan on taivaassakin? Ilman kuoleman surua.
Nyt menen sytyttämään joulutähden keittiön ikkunaan. Taas se kertoo tähdestä, joka syttyi taivaalle kauan sitten. Ilman sitä ei olisi näitä muitakaan tarinoita.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Tähti syttyi ja pikkuisten lumitähtien valovyö kuistille. Oli tultava kertomaan vielä vähän lisää. Suunnittelematta aterioimme tänään japanilaista yakisobaa ja jälkiruokakahvien kanssa saksalaista stollenia. Kynttilän sytytin luostarin kappelin alttaria kuvaavan kortin eteen. Siinä oli koko elämä, uutta on tullut eteen. Eivät lapsuuden joulut ole kaikki, siitä on kuljettu eteenpäin ja matka jatkuu.
Päivän sana tarjoaa vanhojen evankelisten paljon käyttämää roomalaiskirjeen kohtaa. Ei ole vaikea kuulla isän ääntä, lienee saarnannutkin tästä: Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Armolahjan adventtia! Pian soi Jouluradio!
