Viikonloppumatka on ohitse, kotona taas. Erityisen kaipaavia ajatuksia sai ikioma sänkyni, vaikka olen siinäkin valvoskellut, on suuri ero valvoa vieraassa sängyssä kuin omassa. Eikä minun tarvinnut syöpään sairastua tuota oppiakseni. Kummallisesti oma sänky on alkanut tuntua reissun päällä kohdattuja satunnaisia tuttavuuksia ylivertaisesti paremmalta viime vuosien aikana. En ole lainkaan kateellinen, päinvastoin, säälittelen, mies lähtee huomenna työmatkalle. Koko viikko hotellisängyssä, kuinka kamalaa!

Kun perheessä äiti sairastuu, moni asia keikahtaa päälaelleen. Kuntoni on pudonnut niin pohjalukemiin, että jo pakkaaminen oli rankka suoritus. Miten siihen sisältyykään niin monia kulkemisia kodinhoitohuoneeseen, vaatekaapin hyllyille kurottelua ja loputtomia valintoja? Matkalaukkua en kanna, enkä puuhaa kaikkia muistettavia asioita touhukkaana. Kukatkin jäivät kastelematta, pojat eivät olleet kukkien kieltä ymmärtäneet ja nyt sitten seurataan miten syklaami ja gerbera selviävät kuivahtamisestaan. Menimme loma-asuntoon, johon olisi voinut jotain ruokaakin tuoda mukanaan, suunnittelematta jäi senkin korin sisältö, onneksi ukki varusti meidät paremmin ja kauppakin löytyi lähistöltä. Ja itse lomailu sitten: kukapa se meillä onkaan ne eri vaihtoehdot kaivellut esiin, tutustunut ympäristöön ja lähtenyt rakentamaan yhteistä ohjelmaa, jo kotoa käsin? Ihmeparantumista ei ympäristönvaihdos tuonut enkä kipaissut sinne ja tänne paikasta toiseen kuten usein lomilla tapahtuu. Pienellä kaupunkireissulla lauantaina totesin, että muun seurueen vauhdissa pysyjäksi minusta ei ollut, vihreisiin valoihin ehtiäkseni en pysty kiiruhtamaan, polvet kestäisivät paremmin, mutta hengästyminen teki minusta maailman hitaimman kiiruhtajan, kartanlukijanakaan en loistanut. Kahvikupillinen paikallisen lehden seurassa riitti ostoskeskuksessa shoppailuksi. Kovin huolehdittavaksi jouduin myös kylpylässä, ilman silmälaseja on vaikea uutta paikkaa hahmottaakin ja kovin paljon sielläkin oli kulkemista, sekä altailla kipuamista ja kapuamista, kipeiden polvien tueksi ei kädensijaa tahtonut löytyä. Kiitos vielä sille ahdinkoni huomanneelle rouvalle, joka kiskoi minut poreammeesta ylös miehen selän loitotessa jo kaukana. Tällä reissulla minä olin se, josta piti huolehtia, jota piti odottaa, jonka tarpeet piti ottaa huomioon, varsinkin riittävän levon, jonka kulkemista piti seurailla, jonka ruokailu ja lääkkeet muistettava. En todellakaan ollut sellainen perheestään huolehtiva emo, ennemmin avuton pikkulapsi. Hämmentävää.

Lauantai-iltapäivällä sain sinne rakkaan ystävän vieraakseni. Perheemme ovat kasvaneet samaan tahtiin, vuosien varrella vertaistuki on ollut aina lähellä. Kummasti ne tunnot ovat samanlaisia. Nyt me molemmat viiskymppiset ihmettelimme miten sitä jaksoikaan silloin lasten ollessa pienempiä. Nyt kauhistuttaa ajatuskin siitä, että työpäivän aluksi ja päätteeksi kulkisi päiväkodin kautta, että kuljettaisi harrastuksiin iltaisin, tekisi ruokaa, hoitaisi kodin. Onneksi en sairastunut tähän silloin. Perheestään huolehtivan emon roolissa kului monet, rikkaat ja rakkaat vuodet.

Ympäristö ja asunto olivat kuitenkin ihastuttavia, virkisti katsella toisenlaisia seiniä ja teinin nauttimista poreammeesta. Tamperekin ilotulitti meille tervetuliaisiksi, kannatti lähteä. Kipeää tekee silti kohdata oman kuntonsa rapistuminen, eikä toisenlaisen roolinotto suju noin vain. Kotonakaan.